MIKÄ IHMEEN VALINNANVAPAUS?
Arjen ongelmat ovat moninaistuneet Suomessa. Sosiaalihuollon asiakkuuden luonne on muuttunut. Sosiaali- ja terveyspolitiikan vuosia jatkuneen säästöjen vuoksi palvelurakenne on muuttunut. Lisääntyneen köyhyyden takia asiakaskunta on laajentunut. Valinnanvapaus on toteutunut heidän kohdallaan huonosti. Kuntien tuottamat peruspalvelut ovat joutuneet ulkoistamisen ja kilpailutuksen kohteiksi. Kansainväliset hoivapalvelujen tuottajat ovat jo rantautuneet Suomen maaperälle. Sosiaali- ja terveysalasta on tullut liiketoiminnan kohde. Maahanmuuttajien erilainen etninen ja kulttuurinen tausta edellyttää myös uusia näkökulmia sosiaalihuollon toimintaympäristöön.
Hallitus on linjauksissaan v.
2015 ja 2016 sopinut laajentavansa asiakkaan valinnanvapautta osana SOTE-uudistusta.
Hallituksen mukaan asiakas voisi tulevaisuudessa valita tarvitsemansa palvelun
tuottajaksi julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan.
Palveluntuottajaksi voi päästä erityisen hyväksymismenettelyn kautta. Valinnanvapauden
laajentamisen tavoitteita ovat: vahvistaa
perustason palveluja ja turvata nykyistä nopeampi hoitoon pääsy, monipuolistaa
palvelutuotantoa, edistää yritystoimintaa, vahvistaa asiakkaan asemaa ja
itsemääräämisoikeutta, vahvistaa asiakkaan hoitoon sitoutumista sekä parantaa
palvelujen laatua ja kustannustehokkuutta.
Omat vanhempani ovat jo
kummatkin yli 85-vuotiaita vanhuksia. He ovat kummatkin tehneet ikänsä työtä. He
ovat kasvattaneet ja kouluttaneet neljä veronmaksajakansalaista. He kummatkin
saavat toimeentulonsa pienestä eläkkeestä ja sen lisänä olevasta asumistuesta.
Isäni sairastaa mm. muistisairautta, verenpainetautia ja 2. tyypin diabetesta.
Lisäksi hän käyttää pariin otteeseen tapahtuneen lonkkamurtuman vuoksi
pyörätuolia. On luonnollista, että vanhenemisen myötä jokaisen ihmisen
fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja tiedollinen toimintakyky rappeutuu – toki
tämä tapahtuu yksilöllisesti.
Ensin isäni elpyi
lonkkamaljan murtumasta lähes vuoden vuodepotilaana Laakson sairaalassa. Tämän
jälkeen hän siirtyi kuukausiksi Riistavuoren arviointi- ja kuntoutumisyksikköön
odottamaan lopullista sijoituspaikkaansa palvelutaloon. Hän olisi halunnut
palata sairaalasta takaisin kotiin tajuamatta sairaudestaan johtuen lainkaan
sitä, ettei hän kykene selviytymään arjestaan omin avuin tai edes oman
sydänsairaan puolisonsa tukemana. Ihmettelen kovasti, kuinka hallituksen
mainostamaa asiakkaan asemaa ja itsemääräämisoikeutta voidaan vahvistaa, jos
kyseiseltä henkilöltä puuttuu sairauden tunto ja jos hän ei kykene edes
ymmärtämään omiin etuihinsa ja oikeuksiinsa liittyvien hakemusten sisältöä? Isäni
itsemääräämisoikeutta on kunnioitettu toki silloin, kun hän on
ymmärtämättömyyttään kieltäytynyt annettavasta hoidosta.
Isäni pääsi vihdoinkin
lokakuun lopulla 2016 – 89-vuotiaana vanhuksena – Itäkeskuksen palvelutaloon
tehostetun palveluasumisen pariin. Hänelle on nyt tarjolla ulkoilua, yksityisyyttä,
tuolijumppaa, ryhmätoimintaa ja musiikkia. Vanhuuteen on ilmaantunut
arvokkuutta. Hänelle olisi ollut tarjolla myös yksityisiä palvelutaloja. Köyhän
sekatyömiehen varat eivät kuitenkaan riittäneet näin yksilölliseen ja
monipuoliseen palveluun. Ympärivuorokautinen hoito yksityisessä palvelutalossa maksaa
huonokuntoiselle ja dementoituneelle vanhukselle pääkaupunkiseudulla 4 500
euroa/kk. Yhteiskunta tukee tunnetusti yksityisten palvelutalojen toimintaa
ostopalveluina ja palveluseteleinä. Onko tarkoitus antaa tällä tavoin lisää
niille, joilla sitä jo ennestään on?
85-vuotias äitini asuu
edelleen kaupungin vuokra-asunnossa Itä-Helsingissä. Hänellä on
sepelvaltimotauti, työperäinen astma ja nivelrikkoa jaloissa. Ikääntyminen on lisäksi
huventanut olennaisesti hänen voimavarojaan. Äitini toimi korvauksetta 20
vuotta isäni omaishoitajana. Hän ei pääse palvelutaloon, sillä hänen katsotaan
pärjäävän omatoimisesti hissittömässä rakennuksessa sijaitsevassa
vuokra-asunnossaan, koska palveluasumiseen pääsy edellyttää hakijalta pykälien
mukaan avopalvelujen monipuolista käyttöä.
Laakson sairaalassa,
Riistavuoren kuntoutumiskodissa ja Itäkeskuksen palvelutalossa tekemieni
havaintojen perusteella niiden henkilökunta on hyvin ammattitaitoista, mutta sen
niukkuus heikentää palveluiden saatavuutta. Henkilökunnan vähyys (4-5
hoitajaa/30 vanhusta) johtaa myös työntekijöiden ylikuormittumiseen. Resurssien
vähyyttä ei voi korvata ammattitaidottomilla vapaaehtoisilla. Ilman omaisten
apua ikääntyneiden hoidon menot olisivat Suomessa vuosittain 2,8 miljardia
euroa nykyistä korkeammat. Minusta on tärkeää ja kunnioitettavaa, että esim. lapset
käyvät katsomassa vanhempiaan palvelutalossa, kuten minäkin teen, mutta heidän
tehtävänsä ei ole korvata omalla toiminnallaan vanhuspalveluiden
henkilöstöresurssien puutetta.
Olen skeptinen maamme väestön
hyvinvoinnin kohentumisesta SOTE-uudistuksen myötä etenkin, jos sosiaali- ja
terveysalaan budjetoidut varat supistuvat vuodesta toiseen, jos toimeentulotuen
määrä pysyy alle puolet köyhyysrajasta, jos sosiaali- ja terveyssektori
yksityistetään ja jos SOTE-toiminta keskitetään alueellisiin jättikeskuksiin. Säästötoimet
heijastuvat negatiivisesti vähätuloisten ihmisten eliniän pituuteen. Eriarvoisuus
ja syrjäytyminen eivät vähene, jos istuva hallitus syventää yhteiskunnan
luokkajakoa. Kuinka mahtaa käydä niille miljoonalle ihmiselle Suomessa, jotka
elävät nykyisin köyhyysrajan alla tai sen liepeillä, kun heistä tulee vanhuksia?
Oikeistohallituksen kannalta
valtion olennaisin tehtävä on palvella kapitalisteja eikä kilpailla heidän
kanssaan voitoista. Kunnallisia palveluita kilpailutetaan ja niitä
yksityistetään yhä ronskimmin. Nämä palvelut suoritetaan yhä pienemmällä
työvoimalla. Terveydestä tulee yhä selkeämmin kauppatavaraa. Tämän vuoksi
esimerkiksi hoiva- ja terveysalan suuryhtiöt hallitsevat jo nyt Suomen
terveyspalveluiden markkinoita. Niiden liikevaihto on kasvanut v. 2010–2014 jo
796 miljoonasta eurosta 5,4 miljardiin euroon. Terveys- ja hoivabisnes eivät
ole hyväntekeväisyyttä. Yksityisten yritysten tärkein tehtävä on tuottaa
omistajilleen voittoa. Arvokkaasta vanhuudesta tulee liian arvokas
pienituloiselle ihmiselle.
Yhteiskunnan tarjoamia
sosiaali- ja terveyspalveluja on lakkauttamisen sijasta vahvistettava ja
kehitettävä. Verovaroista on suunnattava enemmän varoja vanhustenhuollon
henkilökunnan palkkaamiseen ja sen toimintaympäristön kehittämiseen. Yleishyödyllisten
kolmannen sektorin kilpailuttaminen hengiltä edistää vain yksityistämisen
asiaa. Suomalaisen hyvinvoinnin rakentamisen veteraaneja ei saa unohtaa.
Arvokkaan vanhuuden on oltava jokaisen ihmisen subjektiivinen oikeus.
Jokainen ihminen on eettisesti vastuussa tekemistään valinnoista – joukkovoimalla
SOTE-uudistusta vastaan.
Matti Laitinen
31.10.2016
