Suomen ulkoministeriö
Tiedoksi:
Pääministeri Matti Vanhanen
Ulkoasiainministeri Alexander Stubb
Maahanmuutto- ja eurooppaministeri Astrid Thors
Suomen Työväenpuolue STP rp vaatii ulkoministeriä ja ulkoministeriötä ryhtymään toimenpiteisiin Viron Risto Tammelle määräämän 10 vuoden maahantulokiellon poistamiseksi.
Suomen kansalainen ja STP: eduskuntavaaliehdokas Abdullah (Risto) Tammi on saanut Viroon 10 vuoden maahantulokiellon. Tammi sai tiedon kiellosta äskettäin Viron lähetystöstä. Syytä ei ole ilmoitettu. Tammi ei ole syyllistynyt Virossa lain tai järjestyssääntöjen vastaiseen toimintaan. Päinvastoin, hän on kannattanut EU:n vaatimuksia ihmis- ja kansalaisuusoikeuksien takaamisesta Viron asukkaille.
Tammi on yllättynyt, koska hänellä on Virossa sukulaisia, mm. poika asuu siellä. Nyt hän ei pääse ollenkaan tapaamaan poikaansa. Myös entinen vaimo asuu siellä. Tammi on suunnitellut liiketoimia Virossa, mutta nyt ne jäävät haaveeksi.
Tammi itse epäilee, että kielto johtuu siitä, että hän on kritisoinut Viron apartheid-politiikkaa. Tammi osoitti äskettäin mieltään Helsingin Viron lähetystön edessä Viron apartheid-politiikkaa vastaan. Virossa ja Latviassa on 350 000 venäläistä ilman minkään maan kansalaisuutta. Jopa Virossa syntyneille ei anneta maan kansalaisuutta.
Euroopan unioni ilmoittaa perusarvoikseen demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen. Se katsoo ihmisoikeuksien olevan yleismaailmalliset ja jakamattomat. Tästä syystä se edistää ja puolustaa niitä aktiivisesti sekä omalla alueellaan että suhteissaan unionin ulkopuolisiin maihin.
EU:n ihmisoikeuspolitiikassa painotetaan kansalaisoikeuksia sekä poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Unioni edistää myös naisten ja lasten oikeuksia sekä vähemmistöjen ja kotiseudultaan siirtymään joutuneiden oikeuksia.
Viron valtio rikkoo näitä EU:n ”perusarvoja” räikeästi
Maahantulokielto on käsittämätön menettely, jos asianomainen ei ole syyllistynyt mihinkään EU-lakien tai Viron lakien mukaiseen rangaistavaan tekoon. Se on poikkeuksellinen menettely, jos asianomaisella on sukulaisia ja lähiomaisia ko. maassa ja jos henkilö ei ole rikostaustainen eikä syyllistynyt mihinkään mellakointiin tms. Kielto rikkoo EU:n liikkumisen perusoikeuksia ja sananvapautta.
Päätös rikkoo räikeästi EU:n perustuslakisopimuksen II osaan sisältyvää Euroopan unionin perusoikeuskirjaa, jossa todetaan: ”EU pyrkii jatkuvasti kehittämään kansalaisten perusoikeutta, vapaata liikkuvuutta... Unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin unionin jäsenvaltion kansalaisuus. Unionin kansalaisuus täydentää mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta. Jos olet EU:n kansalainen, voit matkustaa, opiskella, työskennellä ja toimia itsenäisenä ammatinharjoittajana missä tahansa Euroopan unionin 25 jäsenvaltiossa.”
Päätös rikkoo räikeästi myös ns. Schengen-sopimusta, jonka mukaan kansalaiset voivat liikkua alueella vapaasti ilman rajatarkastuksia.
On syytä epäillä, että ”rangaistuksen” syynä on asianomaisen julkituomat Eestin viranomaisten vuosina 1941-44 suorittamat juutalaisten sekä fasismin vastustajien ja vähemmistökansallisuuksien teloitukset sekä sen arvostelu, että Eestin mykyhallinto yrittää estää tämän asian julkisen käsittelyn.
Suomen Työväenpuolue vaatii, että asianomaiselle Abdullah (Risto) Tammelle, joka myös on puolueemme ehdokas tulevissa v. 2011 eduskuntavaaleissa, langetettu maahantulokielto perutaan.
Suomen Työväenpuolue STP rp.
PL 780
00101 Helsinki
tyovaenpuolue@suomi24.fi
http://www.tyovaenpuolue.org
Lisätietoja:
Juhani Tanski, puheenjohtaja
70200 Kuopio
040-764 1163
juhani.tanski@suomi24.fi
Abdullah (Risto) Tammi 045 326 4014
Kalevi Wahrman 040 5523099
17.5.2010
Väärennetty sota – kuinka Jugoslavia tuhottiin
Perusristiriitana Jugoslavian sosialistisen liitotasavallan hajotustyössä oli Balkanin alueen vallanjako Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. USA:n ja EU:n yhteiseksi päämääräksi asettui Jugoslavian olemassa olon kieltäminen kaikin mahdollisin keinoin. Maan sisäiset ja ulkoiset ristiriidat kärjistivät tilannetta ja loivat hajotustyölle optimaalisen maaperän. Jugoslavian ongelma ratkaistiin ulkopuolisen poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen sekaantumisen keinoin ja sallimalla liittovaltion ajautua veriseen sisällissotaan. Kaikki sodan osapuolet käyttivät murhatoimiinsa puolisotilaallisia joukkoja ja rikollisia. Kroaateilla olivat omat ustašansa, serbeillä tšetnikkinsä ja kosovolaisilla suuralbanistinsa. Jugoslavian hajotussodan ensimmäinen siviileihin kohdistunut joukkomurha suoritettiin kuitenkin syyskuussa 1991 Kroatiassa Gospićin kaupungissa. Se kohdistui yli 120 serbiin. Karmeinta Jugoslavian murhenäytelmässä on se, että väkivaltaa ruokkineet ja sitä ylläpitäneet tahot – USA ja sen liittolaiset – selvisivät siitä tyytyväisinä kuin verijuotikkaat ja siirtyivät seuraavan uhrin kimppuun.
Jugoslavian hajotussodan tärkein taistelu käytiin tiedotusvälineissä, jossa yleinen mielipide saatiin suunnattua niitä vastaan, jotka pyrkivät säilyttämään liittotasavallan. Serbit mustamaalattiin ja sodan muut osapuolet kirkastettiin hyviksi ihmisiksi hyödyntämällä ennakkoluulottomasti mm. amerikkalaisen Ruder Finn Global Public Affair –yhtiön viestintästrategioita ja taktiikoita. Selektiivinen uutisointi, vääristely ja peittely yhdistettynä ihmisten heikkoon medialukutaitoon takasivat toivotun lopputuloksen.
Imperialismin nälkä on loputon
USA:n kylmää sotaa ylläpitäneet elementit aseteollisuus ja sen ympärille kietoutunut poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat voineet v. 1991 tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen entistä tuhdimmin. Vastapuolen kadottua maailmankartalta niille lankesivat rajattomat asemarkkinat ja niiden itse aiheuttamien sotien jälleenrakennusurakat. Nykyimperialismin kaudella kapitalistisen valtion tärkein tehtävä on luoda suotuisat ja turvatut olosuhteet kansainvälisen pääoman toiminnalle. Jotta pyssyjen räiskeen loppuminen ei aiheuttaisi ongelmia ylikansallisten yhtiöiden ja finanssipiirien maailmanvallalle, USA:n valtion täytyi luoda itse ja oma-aloitteisesti uusia vihollisia ja uhkakuvia.
Kahdennetun hyödyn -politiikka
Yhdysvallat on tähdännyt politiikassaan kautta historiansa kahdennettuun hyötyyn. Sen hyötyajattelun moraalisena perustana on maksimoida USA:n talouseliitin omat edut ja minimoida valtion aggressiivisen ulkopolitiikan seurauksista aiheutuneet haitat. Ensin kohdemaita autetaan ja ne aseistetaan yhteistä vihollista vastaan ja sen jälkeen kun niistä tulee tarpeettomia, ne tuhotaan vihollisina, jotta USA:n pääomapiirien omat edut moninkertaistuisivat demokratian nimissä.
Jugoslavian kohdalla 1. hyöty tarkoitti maan hyödyntämistä apulaisvaltiona Kylmän sodan aikana. Jugoslavian positiivisen poliittisen merkityksen kadottua se julistettiin viholliseksi. 2. hyöty ilmeni Jugoslavian tuhoamisena pahana yhteiskuntamuotona, koska sen valtiomuotona ei ollut vapaa, kapitalistinen markkinatalous. Niinpä liittovaltion osavaltiot demokratisoitiin itsenäisiksi markkinatalouksiksi ja jopa Naton jäsenvaltioiksi. Nato pääsi pysyvästi Balkanille.
Jugoslavian sisäiset ristiriidat
Kun Jugoslavia ei kuulunut Varsovan liittoon, se sai lännestä suuria lainoja teollisuutensa uudistamiseksi voidakseen viedä tuotteitaan kapitalistisiin maihin. Vienti ei vetänyt ja dollarilainojen korko humahti nousuun v. 1979. Maa joutui samanlaiseen ulkomaisen velan hirttosilmukkaan kuin Puola ja Latinalaisen Amerikan maat. Jugoslavia pantiin Kansainvälisen valuuttarahaston säästökuurille, mikä aiheutti maassa hintojen nousua, peruspalveluiden huonontumista ja työttömyyttä.
Titon Jugoslavia perustui serbien vaikutusvallan tietoiseen vähentämiseen. Julkisiin virkoihin oli asetettu kansalliset kiintiöt. Titon kuoleman jälkeen v. 1980 osa kansalaisista halusi uudistaa sosialismia ja osa kaipasi kapitalismia. Kroatia ja Slovenia pyrkivät taloudellista syistä johtuen eroon Jugoslaviasta. Serbien ja sloveenien aikaisempi poliittinen yhteisymmärrys särkyi. Kaikki tämä johti 1980-luvun loppuun mennessä Susan Woodwardin mukaan: ”sisäpoliittisen järjestyksen kaikkien osatekijöiden romahtamiseen, poliittiseen hajaannukseen ja nationalismin nousuun.” Jugoslavian sisäisten ristiriitojen kehittyminen EU:n ja USA:n avittamina sovittamattomiksi ristiriidoiksi ajoivat liittovaltion lopulliseen tuhoon.
Jugoslavian hajotussodan ulkoiset ristiriidat
Euroopan unioni ja USA tunnustivat kesäkuussa 1991 Kroatian ja tammikuussa 1992 Slovenian itsenäisyyden sekä Bosnia-Hertsegovinan huhtikuussa 1992. Kroatia ja Slovenia asettivat eroprosessin yhteydessä päämääräkseen Euroopan unioniin liittymisen. Kummatkin valtiot ovat nykyisin sekä EU:n että Naton jäseniä. Syyskuussa 1991 itsenäistynyt Makedonia on myös hakenut EU:n ja Naton jäsenyyttä. Helmikuussa 2003 Jugoslavia lakkasi olemasta. Kesäkuussa USA ilmoitti virallisesti pysyvien sotilastukikohtien perustamisesta Balkanille. Montenegro ja Serbia erosivat omiksi valtioikseen kesäkuussa 2006. Kosovon autonominen maakunta julistautui itsenäiseksi Nato-tasavallaksi vuorostaan helmikuussa 2008. Tapahtumien kulusta voi havaita, että EU:lla ja Natolla oli keskeinen osa Jugoslavian hajotusprosessissa.
Slovenian yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen jälkeen maa sai haltuunsa kaikki Itävallan ja Italian väliset raja- ja tulliasemat. Tämä merkitsi valtavaa lovea Jugoslavian budjettiin, kun tullimaksut luisuivat Slovenian pussiin.
EU:n perustaman Badinterin välityskomitean toimenkuvana oli edistää rauhan saavuttamista Jugoslaviassa. Komitea julisti 29.11.1991 Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan olevan purkautumistilassa. Tämä oli ennennäkemätön tempaus kansainvälisessä oikeudenkäytössä. Samaiset oikeusoppineet kehottivat lyhytnäköisyydessään vaatimaan kansanäänestystä Bosnia-Hertsegovinan itsenäisyydestä. Kansainvälistä yhteisöä ei kiinnostanut, että kansanäänestys oli vastoin osavaltion perustuslakia, jonka mukaan itsenäisyyspäätöksen voivat tehdä vain muslimit (bosniakit), kroaatit ja serbit yhdessä. Bosniakit eivät ole mikään erillinen etninen ryhmä, vaan he ovat islamiin kääntyneitä kroaatteja ja serbejä. Bosnian serbit vastustivat Jugoslaviasta irtautumista. He eivät äänestäneet, koska he pitivät kansanäänestystä laittomana. Onnettomuudeksi Bosnia sattui olemaan vielä Jugoslavian aseteollisuuden keskus ja entisiä haavoja aukova II maailmansodan veristen taisteluiden areena.
USA tökkäsi pirun sormensa haavaan asettumalla tukemaan yhtenäistä Bosniaa, jonka johdossa olisivat muslimit. USA:n liittoutuminen Bosnian muslimien kanssa lujitti Washingtonin liittoa Turkin ja Kaspianmeren alueen öljyvaroja hallitsevien muslimimaiden kanssa.
Kroatian ja Slovenian osavaltioiden itsenäistymiset eivät lopettaneet sotatoimia, vaan ne kansainvälistivät Jugoslavian sisällissodan. Tämä mahdollisti ulkopuolisten tahojen väliintulon. Vuonna 1992 YK lähetti maahan 14 000 rauhanturvaajaa ja loi neljä suoja-aluetta. Kriisin kansainvälistymisen myötä sotilasliitto Naton ryhtyi v. 1992 pakottamaan rauhaan Jugoslaviaa. Todistaakseen voimansa Yhdysvaltojen johtama NATO suoritti ensimmäisen julkisen sotatoimensa v. 1995 Bosnia-Hertsegovinassa.
Monikulttuurisen Bosnian haave
Diana Johnstone kyseenalaistaa maailmalle levinneen mielikuvan tavoitteesta säilyttää monikulttuurinen Bosnia. Hänen mukaansa serbit ja kroaatit eivät halunneet alistua USA:n tukeman Alija Izetbegovićin johtaman islamilaispuolueen puolueen (SDA) valtaan, koska he epäilivät sen monikulttuurisuuden sijasta pyrkivän perustamaan Bosnia-Hertsegovinaan puhtaan islamilaisen valtion. Hän perustelee kantaansa mm. seuraavilla seikoilla:
SDA:n esitti helmikuussa 1991 seuraavat linjaukset Bosnian itsenäisyyden saavuttamiseksi:
1) myönteisen kansainvälisen julkisuuden saaminen Bosnia-Hertsegovinalle, 2) sisäministeriön ottaminen (poliisit) muslimien hallintaan ja 3) muslimien sotilaallisen organisaation luominen.
Bosniaan saapui v. 1992 tuhansia ”pyhiä sotureita” mm. Kuwaitista, Saudi-Arabiasta ja Egyptistä. Värvättyjen riveissä taisteli Afganistanin veteraaneja ja algerialaisen GIA:n jäseniä. Noin 4 000 muslimitaistelijaa liitettiin Bosnian armeijan 3. armeijakuntaan. Elokuussa 1992 perustettu Al Mujahed –joukko-osasto oli armeijakuntansa parhaiten aseistettu osasto. Se saavutti v. 1995 muslimien isoimmat voitot. Islamilaisuuden nousua Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon tukemaan v. 1987 perustettu TWRA vastasi aseiden salakuljetuksesta Bosniaan. Nämä miehet tuskin vaalivat monikulttuurisuutta.
Bosnian tiedotusministeri Senada Krešo kertoi kesäkuussa 1993 toimittajille, että sodassa on kuollut 200 000 ihmistä. Kyseinen luku vakiintui varmistuksitta tiedotusvälineissä tapettujen lukumääräksi. Punaisen Ristin analyytikot arvioivat kuolleiden kokonaismääräksi v. 1992–95 Bosnia-Hertsegovinan sodassa olleen 20 000–30 000 henkeä. Ruotsalaisen SIPRI:n vuosikirja v. 1996 arvioi kuolleiden yhteismääräksi 30 000–50 000.
Kun militaristit heittäytyivät humanisteiksi…
Kosovon sota aloitti uudella aikakauden v. 1998 kansainvälisen oikeuden ja kansallisen suvereniteetin mitätöimisessä. USA:n valtaeliitti nimesi itsensä oma-aloitteisesti ihmiskunnan pelastajaksi. Se monopolisoi itselleen hyvän ja pahan määrittelyn. Viholliseksi leimatun valtion, poliittisen johtajan tai kansan demonisoinnista jalostettiin USA:n ja sen liittolaisten suorittamien hyökkäyssotien hyväksymisen psykologinen perusta.
Naton johto oivalsi, että Jugoslavian operaation yhteydessä se voisi kyseenalaistaa YK:n ympärille rakennetun kansainvälisen oikeusjärjestelmän ja korvata sen roolin omilla sotilaallisilla ja oikeudellisilla ratkaisuilla. Onnistumisen kokemus pyhitti tämän toimintalinjan käytön myös Afganistanissa ja Irakissa. Sotilasliitto koki, ettei sota ollut enää ihmiskunnan vitsaus, koska valistuneiden länsivaltojen käsissä se oli oikea keino suojella ihmisoikeuksia ja rangaista pahoja valtioita. Sotilasliitto Naton toimenkuvaan kuuluvat nykyisin olennaisena osana – siviilejä tappavat ja kansanryhmiä toisiaan vastaan usuttuvat – humanitaariset väliintulot. Pahamaineisen Kylmän sodan aikana tällaiset sotilasoperaatiot eivät olleet mahdollisia.
Jugoslavian pommittaminen oli vasta alkua
NATO aloitti USA:n presidentti Clintonin siunaamana Jugoslavian 78 päivää kestäneen ”humanitaarisen” pommittamisen 24.3.1999. Tuhansia siviilejä sai surmansa ja maan infrastruktuuri tuhoutui. Nato oikeutti tekonsa Kosovon Racakin joukkomurhalla. Maakunnan ruskohiiliesiintymillä saattaa olla myös osuutta asiaan. Tämä oli käännekohta USA:n sotilaallisen ylivallan laajentamisessa. Vastaavia invaasioita jenkit olivat harjoittaneet aikaisemmin lähinnä Latinalaisessa Amerikassa. NATO hyökkäsi ensimmäisen kerran maahan, joka ei uhannut sen ainoatakaan jäsenvaltioita. Operaatio tapahtui täydessä ristiriidassa Pohjois-Atlantin sopimuksen periaatteiden kanssa sekä välittämättä hitustakaan YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksesta ja kansainvälisestä oikeudesta. Kansainvälisen oikeuden silmissä Naton yksipuolinen sota Jugoslaviaa vastaan oli laiton. Serbia ei uhannut kenenkään kansallista etua. Näin luotiin ennakkotapaus aloittaa hyökkäyssota vahvemman osapuolen omiin moraalisiin perusteisiin vedoten.
Suomen ulkoministeriön mediakatsauksen 26.1.2004 mukaan: ”Berliner Zeitung kirjoitti v. 2000 maaliskuussa, ettei Racakissa ollut kyse joukkomurhasta, sillä sen hallussa olevan suomalaisten ruumiintutkijoiden julkistamattomien 40 ruumiinavauspöytäkirjan kopiosta ei löydy todisteita väitteelle, että Racakissa olisi surmattu läheltä ampuen rauhallisia kyläläisiä. Lehti kertoi, että ensimmäiset epäilyt Walkerin suorittamasta Racakin tapahtumien lavastamisesta esittivät ranskalaiset toimittajat Renau Girard (Le Figaro) ja Christopher Chatelle (Le Monde), jotka olivat paikalla Racakissa 15.1.1999, eivätkä nähneet siellä mitään joukkomurhaan tai verilöylyyn viittaavaa. He sanoivat heti tunteneensa, ”ettei kaikki ollut kunnossa”, kun Walker 12 tuntia myöhemmin toi mahtipontisesti paikalle ”omat” toimittajansa ja osoitti heille ”verilöylyn” jäljet – ruumiit, jotka itse asiassa olivat UCK:laisia, jotka olivat saaneet surmansa taistelussa Serbian poliisivoimia vastaan.”
Nato korjasi muhkean sadon
Sotilasliitto Nato korjasi lokakuussa 2002 muhkean sadon, kun siihen hyväksyttiin Prahassa seitsemän uutta jäsenvaltiota: Liettua, Viro, Latvia, Bulgaria, Romania, Slovakia ja Slovenia. Nato täydensi itseään vielä v. 2009 Kroatialla ja Albanialla. Karttaa katsoessa tajuaa, että koko Balkan ja sen lähialueet on natonisoitu ja Venäjä samalla saarrettu. Kreikka ja Turkki kuuluvat sotilasliittoon jo entuudestaan. Puola, Tšekki ja Unkari liittyivät Natoon v. 1999. Ukrainalaiset ymmärsivät jotain, he pääsivät livahtamaan toistaiseksi 28-jäsenisestä sotilasliitosta. Venäjän saartorenkaassa on Suomen mentävä aukko.
Naton 13. artiklan mukaan Nato-sopimuksen oltua voimassa 20 vuotta sopimuspuoli voi lakata olemasta sopimuspuoli vuoden kuluttua siitä, kun se on antanut irtisanomisilmoituksensa Amerikan Yhdysvaltojen hallitukselle, joka ilmoittaa muiden sopimuspuolten hallituksille kunkin irtisanomisilmoituksen talletuksesta.
Suomen poliittinen eliitti ymmärtää ajan hengen
Martti Ahtisaari esitti 2.6.1999 rauhanehdotuksen Jugoslavian presidentti Slobodan Miloševićille. Kyseessä oli uhkavaatimus, jossa vaihtoehdoksi Belgradin ehdottomalle antautumiselle suotiin vain Serbian tuhoaminen Naton toimesta.
Tuo samainen Milošević oli noussut valtaan läntisten pankkien ja USA:n hallituksen tuella siksi, että hän oli talousliberaali ja poliittinen konservatiivi. Hänellä uskottiin olevan arvovaltaa toimeenpanna EU:n ja USA:n haluamat talousuudistukset Jugoslaviassa.
Suomen valtioneuvoston selonteko (VNS x/2009) määritteli sotilaallisen voiman käytön joustavasti ja tarveharkintaisesti. Se oli sisäistänyt Jugoslavian hajotussodan opetukset. ”Sotilaallista voimaa käytetään edelleen valtioiden välisissä kiistoissa ja sisäisissä kriiseissä. Sotilaallisen voiman käytön tarkoitusperinä voivat perinteisen alueiden valtauksen ohella kuitenkin yhtä lailla olla kansainvälisen yhteisön arvojen turvaaminen tai humanitaariset päämäärät.”
Yleinen mielipide näyttää unohtaneen Nürnbergin oikeusistuimen julistuksen: ”Sota on perimmiltään paha asia – niinpä hyökkäyssotaan ryhtyminen ei ole vain kansainvälinen rikos, vaan se on korkein kansainvälinen rikos, ja se eroaa muista sotarikoksista yksinomaan siinä, että se käsittää itsessään sodankäynnin koko pahuuden.”
IRTI NATOSTA – SUOMALAISET SOTILAAT POIS AFGANISTANISTA!
Matti Laitinen
Lähteet: Jugoslavia ja NATO – narrien sotaretki; Diana Johnstone, Like 2007; Suomen ulkoministeriön mediakatsaus 26.1.2004, BBC-Timeline of Nato, Kominform, Venäjän ääni ja Tiedonantaja.
Perusristiriitana Jugoslavian sosialistisen liitotasavallan hajotustyössä oli Balkanin alueen vallanjako Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. USA:n ja EU:n yhteiseksi päämääräksi asettui Jugoslavian olemassa olon kieltäminen kaikin mahdollisin keinoin. Maan sisäiset ja ulkoiset ristiriidat kärjistivät tilannetta ja loivat hajotustyölle optimaalisen maaperän. Jugoslavian ongelma ratkaistiin ulkopuolisen poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen sekaantumisen keinoin ja sallimalla liittovaltion ajautua veriseen sisällissotaan. Kaikki sodan osapuolet käyttivät murhatoimiinsa puolisotilaallisia joukkoja ja rikollisia. Kroaateilla olivat omat ustašansa, serbeillä tšetnikkinsä ja kosovolaisilla suuralbanistinsa. Jugoslavian hajotussodan ensimmäinen siviileihin kohdistunut joukkomurha suoritettiin kuitenkin syyskuussa 1991 Kroatiassa Gospićin kaupungissa. Se kohdistui yli 120 serbiin. Karmeinta Jugoslavian murhenäytelmässä on se, että väkivaltaa ruokkineet ja sitä ylläpitäneet tahot – USA ja sen liittolaiset – selvisivät siitä tyytyväisinä kuin verijuotikkaat ja siirtyivät seuraavan uhrin kimppuun.
Jugoslavian hajotussodan tärkein taistelu käytiin tiedotusvälineissä, jossa yleinen mielipide saatiin suunnattua niitä vastaan, jotka pyrkivät säilyttämään liittotasavallan. Serbit mustamaalattiin ja sodan muut osapuolet kirkastettiin hyviksi ihmisiksi hyödyntämällä ennakkoluulottomasti mm. amerikkalaisen Ruder Finn Global Public Affair –yhtiön viestintästrategioita ja taktiikoita. Selektiivinen uutisointi, vääristely ja peittely yhdistettynä ihmisten heikkoon medialukutaitoon takasivat toivotun lopputuloksen.
Imperialismin nälkä on loputon
USA:n kylmää sotaa ylläpitäneet elementit aseteollisuus ja sen ympärille kietoutunut poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat voineet v. 1991 tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen entistä tuhdimmin. Vastapuolen kadottua maailmankartalta niille lankesivat rajattomat asemarkkinat ja niiden itse aiheuttamien sotien jälleenrakennusurakat. Nykyimperialismin kaudella kapitalistisen valtion tärkein tehtävä on luoda suotuisat ja turvatut olosuhteet kansainvälisen pääoman toiminnalle. Jotta pyssyjen räiskeen loppuminen ei aiheuttaisi ongelmia ylikansallisten yhtiöiden ja finanssipiirien maailmanvallalle, USA:n valtion täytyi luoda itse ja oma-aloitteisesti uusia vihollisia ja uhkakuvia.
Kahdennetun hyödyn -politiikka
Yhdysvallat on tähdännyt politiikassaan kautta historiansa kahdennettuun hyötyyn. Sen hyötyajattelun moraalisena perustana on maksimoida USA:n talouseliitin omat edut ja minimoida valtion aggressiivisen ulkopolitiikan seurauksista aiheutuneet haitat. Ensin kohdemaita autetaan ja ne aseistetaan yhteistä vihollista vastaan ja sen jälkeen kun niistä tulee tarpeettomia, ne tuhotaan vihollisina, jotta USA:n pääomapiirien omat edut moninkertaistuisivat demokratian nimissä.
Jugoslavian kohdalla 1. hyöty tarkoitti maan hyödyntämistä apulaisvaltiona Kylmän sodan aikana. Jugoslavian positiivisen poliittisen merkityksen kadottua se julistettiin viholliseksi. 2. hyöty ilmeni Jugoslavian tuhoamisena pahana yhteiskuntamuotona, koska sen valtiomuotona ei ollut vapaa, kapitalistinen markkinatalous. Niinpä liittovaltion osavaltiot demokratisoitiin itsenäisiksi markkinatalouksiksi ja jopa Naton jäsenvaltioiksi. Nato pääsi pysyvästi Balkanille.
Jugoslavian sisäiset ristiriidat
Kun Jugoslavia ei kuulunut Varsovan liittoon, se sai lännestä suuria lainoja teollisuutensa uudistamiseksi voidakseen viedä tuotteitaan kapitalistisiin maihin. Vienti ei vetänyt ja dollarilainojen korko humahti nousuun v. 1979. Maa joutui samanlaiseen ulkomaisen velan hirttosilmukkaan kuin Puola ja Latinalaisen Amerikan maat. Jugoslavia pantiin Kansainvälisen valuuttarahaston säästökuurille, mikä aiheutti maassa hintojen nousua, peruspalveluiden huonontumista ja työttömyyttä.
Titon Jugoslavia perustui serbien vaikutusvallan tietoiseen vähentämiseen. Julkisiin virkoihin oli asetettu kansalliset kiintiöt. Titon kuoleman jälkeen v. 1980 osa kansalaisista halusi uudistaa sosialismia ja osa kaipasi kapitalismia. Kroatia ja Slovenia pyrkivät taloudellista syistä johtuen eroon Jugoslaviasta. Serbien ja sloveenien aikaisempi poliittinen yhteisymmärrys särkyi. Kaikki tämä johti 1980-luvun loppuun mennessä Susan Woodwardin mukaan: ”sisäpoliittisen järjestyksen kaikkien osatekijöiden romahtamiseen, poliittiseen hajaannukseen ja nationalismin nousuun.” Jugoslavian sisäisten ristiriitojen kehittyminen EU:n ja USA:n avittamina sovittamattomiksi ristiriidoiksi ajoivat liittovaltion lopulliseen tuhoon.
Jugoslavian hajotussodan ulkoiset ristiriidat
Euroopan unioni ja USA tunnustivat kesäkuussa 1991 Kroatian ja tammikuussa 1992 Slovenian itsenäisyyden sekä Bosnia-Hertsegovinan huhtikuussa 1992. Kroatia ja Slovenia asettivat eroprosessin yhteydessä päämääräkseen Euroopan unioniin liittymisen. Kummatkin valtiot ovat nykyisin sekä EU:n että Naton jäseniä. Syyskuussa 1991 itsenäistynyt Makedonia on myös hakenut EU:n ja Naton jäsenyyttä. Helmikuussa 2003 Jugoslavia lakkasi olemasta. Kesäkuussa USA ilmoitti virallisesti pysyvien sotilastukikohtien perustamisesta Balkanille. Montenegro ja Serbia erosivat omiksi valtioikseen kesäkuussa 2006. Kosovon autonominen maakunta julistautui itsenäiseksi Nato-tasavallaksi vuorostaan helmikuussa 2008. Tapahtumien kulusta voi havaita, että EU:lla ja Natolla oli keskeinen osa Jugoslavian hajotusprosessissa.
Slovenian yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen jälkeen maa sai haltuunsa kaikki Itävallan ja Italian väliset raja- ja tulliasemat. Tämä merkitsi valtavaa lovea Jugoslavian budjettiin, kun tullimaksut luisuivat Slovenian pussiin.
EU:n perustaman Badinterin välityskomitean toimenkuvana oli edistää rauhan saavuttamista Jugoslaviassa. Komitea julisti 29.11.1991 Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan olevan purkautumistilassa. Tämä oli ennennäkemätön tempaus kansainvälisessä oikeudenkäytössä. Samaiset oikeusoppineet kehottivat lyhytnäköisyydessään vaatimaan kansanäänestystä Bosnia-Hertsegovinan itsenäisyydestä. Kansainvälistä yhteisöä ei kiinnostanut, että kansanäänestys oli vastoin osavaltion perustuslakia, jonka mukaan itsenäisyyspäätöksen voivat tehdä vain muslimit (bosniakit), kroaatit ja serbit yhdessä. Bosniakit eivät ole mikään erillinen etninen ryhmä, vaan he ovat islamiin kääntyneitä kroaatteja ja serbejä. Bosnian serbit vastustivat Jugoslaviasta irtautumista. He eivät äänestäneet, koska he pitivät kansanäänestystä laittomana. Onnettomuudeksi Bosnia sattui olemaan vielä Jugoslavian aseteollisuuden keskus ja entisiä haavoja aukova II maailmansodan veristen taisteluiden areena.
USA tökkäsi pirun sormensa haavaan asettumalla tukemaan yhtenäistä Bosniaa, jonka johdossa olisivat muslimit. USA:n liittoutuminen Bosnian muslimien kanssa lujitti Washingtonin liittoa Turkin ja Kaspianmeren alueen öljyvaroja hallitsevien muslimimaiden kanssa.
Kroatian ja Slovenian osavaltioiden itsenäistymiset eivät lopettaneet sotatoimia, vaan ne kansainvälistivät Jugoslavian sisällissodan. Tämä mahdollisti ulkopuolisten tahojen väliintulon. Vuonna 1992 YK lähetti maahan 14 000 rauhanturvaajaa ja loi neljä suoja-aluetta. Kriisin kansainvälistymisen myötä sotilasliitto Naton ryhtyi v. 1992 pakottamaan rauhaan Jugoslaviaa. Todistaakseen voimansa Yhdysvaltojen johtama NATO suoritti ensimmäisen julkisen sotatoimensa v. 1995 Bosnia-Hertsegovinassa.
Monikulttuurisen Bosnian haave
Diana Johnstone kyseenalaistaa maailmalle levinneen mielikuvan tavoitteesta säilyttää monikulttuurinen Bosnia. Hänen mukaansa serbit ja kroaatit eivät halunneet alistua USA:n tukeman Alija Izetbegovićin johtaman islamilaispuolueen puolueen (SDA) valtaan, koska he epäilivät sen monikulttuurisuuden sijasta pyrkivän perustamaan Bosnia-Hertsegovinaan puhtaan islamilaisen valtion. Hän perustelee kantaansa mm. seuraavilla seikoilla:
SDA:n esitti helmikuussa 1991 seuraavat linjaukset Bosnian itsenäisyyden saavuttamiseksi:
1) myönteisen kansainvälisen julkisuuden saaminen Bosnia-Hertsegovinalle, 2) sisäministeriön ottaminen (poliisit) muslimien hallintaan ja 3) muslimien sotilaallisen organisaation luominen.
Bosniaan saapui v. 1992 tuhansia ”pyhiä sotureita” mm. Kuwaitista, Saudi-Arabiasta ja Egyptistä. Värvättyjen riveissä taisteli Afganistanin veteraaneja ja algerialaisen GIA:n jäseniä. Noin 4 000 muslimitaistelijaa liitettiin Bosnian armeijan 3. armeijakuntaan. Elokuussa 1992 perustettu Al Mujahed –joukko-osasto oli armeijakuntansa parhaiten aseistettu osasto. Se saavutti v. 1995 muslimien isoimmat voitot. Islamilaisuuden nousua Itä-Eurooppaan ja Neuvostoliittoon tukemaan v. 1987 perustettu TWRA vastasi aseiden salakuljetuksesta Bosniaan. Nämä miehet tuskin vaalivat monikulttuurisuutta.
Bosnian tiedotusministeri Senada Krešo kertoi kesäkuussa 1993 toimittajille, että sodassa on kuollut 200 000 ihmistä. Kyseinen luku vakiintui varmistuksitta tiedotusvälineissä tapettujen lukumääräksi. Punaisen Ristin analyytikot arvioivat kuolleiden kokonaismääräksi v. 1992–95 Bosnia-Hertsegovinan sodassa olleen 20 000–30 000 henkeä. Ruotsalaisen SIPRI:n vuosikirja v. 1996 arvioi kuolleiden yhteismääräksi 30 000–50 000.
Kun militaristit heittäytyivät humanisteiksi…
Kosovon sota aloitti uudella aikakauden v. 1998 kansainvälisen oikeuden ja kansallisen suvereniteetin mitätöimisessä. USA:n valtaeliitti nimesi itsensä oma-aloitteisesti ihmiskunnan pelastajaksi. Se monopolisoi itselleen hyvän ja pahan määrittelyn. Viholliseksi leimatun valtion, poliittisen johtajan tai kansan demonisoinnista jalostettiin USA:n ja sen liittolaisten suorittamien hyökkäyssotien hyväksymisen psykologinen perusta.
Naton johto oivalsi, että Jugoslavian operaation yhteydessä se voisi kyseenalaistaa YK:n ympärille rakennetun kansainvälisen oikeusjärjestelmän ja korvata sen roolin omilla sotilaallisilla ja oikeudellisilla ratkaisuilla. Onnistumisen kokemus pyhitti tämän toimintalinjan käytön myös Afganistanissa ja Irakissa. Sotilasliitto koki, ettei sota ollut enää ihmiskunnan vitsaus, koska valistuneiden länsivaltojen käsissä se oli oikea keino suojella ihmisoikeuksia ja rangaista pahoja valtioita. Sotilasliitto Naton toimenkuvaan kuuluvat nykyisin olennaisena osana – siviilejä tappavat ja kansanryhmiä toisiaan vastaan usuttuvat – humanitaariset väliintulot. Pahamaineisen Kylmän sodan aikana tällaiset sotilasoperaatiot eivät olleet mahdollisia.
Jugoslavian pommittaminen oli vasta alkua
NATO aloitti USA:n presidentti Clintonin siunaamana Jugoslavian 78 päivää kestäneen ”humanitaarisen” pommittamisen 24.3.1999. Tuhansia siviilejä sai surmansa ja maan infrastruktuuri tuhoutui. Nato oikeutti tekonsa Kosovon Racakin joukkomurhalla. Maakunnan ruskohiiliesiintymillä saattaa olla myös osuutta asiaan. Tämä oli käännekohta USA:n sotilaallisen ylivallan laajentamisessa. Vastaavia invaasioita jenkit olivat harjoittaneet aikaisemmin lähinnä Latinalaisessa Amerikassa. NATO hyökkäsi ensimmäisen kerran maahan, joka ei uhannut sen ainoatakaan jäsenvaltioita. Operaatio tapahtui täydessä ristiriidassa Pohjois-Atlantin sopimuksen periaatteiden kanssa sekä välittämättä hitustakaan YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksesta ja kansainvälisestä oikeudesta. Kansainvälisen oikeuden silmissä Naton yksipuolinen sota Jugoslaviaa vastaan oli laiton. Serbia ei uhannut kenenkään kansallista etua. Näin luotiin ennakkotapaus aloittaa hyökkäyssota vahvemman osapuolen omiin moraalisiin perusteisiin vedoten.
Suomen ulkoministeriön mediakatsauksen 26.1.2004 mukaan: ”Berliner Zeitung kirjoitti v. 2000 maaliskuussa, ettei Racakissa ollut kyse joukkomurhasta, sillä sen hallussa olevan suomalaisten ruumiintutkijoiden julkistamattomien 40 ruumiinavauspöytäkirjan kopiosta ei löydy todisteita väitteelle, että Racakissa olisi surmattu läheltä ampuen rauhallisia kyläläisiä. Lehti kertoi, että ensimmäiset epäilyt Walkerin suorittamasta Racakin tapahtumien lavastamisesta esittivät ranskalaiset toimittajat Renau Girard (Le Figaro) ja Christopher Chatelle (Le Monde), jotka olivat paikalla Racakissa 15.1.1999, eivätkä nähneet siellä mitään joukkomurhaan tai verilöylyyn viittaavaa. He sanoivat heti tunteneensa, ”ettei kaikki ollut kunnossa”, kun Walker 12 tuntia myöhemmin toi mahtipontisesti paikalle ”omat” toimittajansa ja osoitti heille ”verilöylyn” jäljet – ruumiit, jotka itse asiassa olivat UCK:laisia, jotka olivat saaneet surmansa taistelussa Serbian poliisivoimia vastaan.”
Nato korjasi muhkean sadon
Sotilasliitto Nato korjasi lokakuussa 2002 muhkean sadon, kun siihen hyväksyttiin Prahassa seitsemän uutta jäsenvaltiota: Liettua, Viro, Latvia, Bulgaria, Romania, Slovakia ja Slovenia. Nato täydensi itseään vielä v. 2009 Kroatialla ja Albanialla. Karttaa katsoessa tajuaa, että koko Balkan ja sen lähialueet on natonisoitu ja Venäjä samalla saarrettu. Kreikka ja Turkki kuuluvat sotilasliittoon jo entuudestaan. Puola, Tšekki ja Unkari liittyivät Natoon v. 1999. Ukrainalaiset ymmärsivät jotain, he pääsivät livahtamaan toistaiseksi 28-jäsenisestä sotilasliitosta. Venäjän saartorenkaassa on Suomen mentävä aukko.
Naton 13. artiklan mukaan Nato-sopimuksen oltua voimassa 20 vuotta sopimuspuoli voi lakata olemasta sopimuspuoli vuoden kuluttua siitä, kun se on antanut irtisanomisilmoituksensa Amerikan Yhdysvaltojen hallitukselle, joka ilmoittaa muiden sopimuspuolten hallituksille kunkin irtisanomisilmoituksen talletuksesta.
Suomen poliittinen eliitti ymmärtää ajan hengen
Martti Ahtisaari esitti 2.6.1999 rauhanehdotuksen Jugoslavian presidentti Slobodan Miloševićille. Kyseessä oli uhkavaatimus, jossa vaihtoehdoksi Belgradin ehdottomalle antautumiselle suotiin vain Serbian tuhoaminen Naton toimesta.
Tuo samainen Milošević oli noussut valtaan läntisten pankkien ja USA:n hallituksen tuella siksi, että hän oli talousliberaali ja poliittinen konservatiivi. Hänellä uskottiin olevan arvovaltaa toimeenpanna EU:n ja USA:n haluamat talousuudistukset Jugoslaviassa.
Suomen valtioneuvoston selonteko (VNS x/2009) määritteli sotilaallisen voiman käytön joustavasti ja tarveharkintaisesti. Se oli sisäistänyt Jugoslavian hajotussodan opetukset. ”Sotilaallista voimaa käytetään edelleen valtioiden välisissä kiistoissa ja sisäisissä kriiseissä. Sotilaallisen voiman käytön tarkoitusperinä voivat perinteisen alueiden valtauksen ohella kuitenkin yhtä lailla olla kansainvälisen yhteisön arvojen turvaaminen tai humanitaariset päämäärät.”
Yleinen mielipide näyttää unohtaneen Nürnbergin oikeusistuimen julistuksen: ”Sota on perimmiltään paha asia – niinpä hyökkäyssotaan ryhtyminen ei ole vain kansainvälinen rikos, vaan se on korkein kansainvälinen rikos, ja se eroaa muista sotarikoksista yksinomaan siinä, että se käsittää itsessään sodankäynnin koko pahuuden.”
IRTI NATOSTA – SUOMALAISET SOTILAAT POIS AFGANISTANISTA!
Matti Laitinen
Lähteet: Jugoslavia ja NATO – narrien sotaretki; Diana Johnstone, Like 2007; Suomen ulkoministeriön mediakatsaus 26.1.2004, BBC-Timeline of Nato, Kominform, Venäjän ääni ja Tiedonantaja.
12.5.2010
Hallituksen esitystä Kreikka-lainoituksesta ei tule hyväksyä
Eduskunnan ei tule antaa hallitukselle avointa valtakirjaa yli kahdeksan miljardin euron takauksiin ja suuriin lainajärjestelyihin. Takuut tulee myöntää tapauskohtaisesti ja niihin tarvitaan eduskunnan hyväksyntä.
Finanssikriisin laskuja ei tule maksattaa Kreikan, Islannin kuten ei myös Suomen eikä muidenkaan kansojen kustannuksella.
Päävastuulliset ovat pankit ja niitä tukeneet poliittiset ryhmät, jotka eivät ole halunneet korjata virheellisyyksiä.
Kreikan on järkevintä ilmoittaa, että se pidättyy toistaiseksi lainojen lyhennyksistä ja siirtää maksua, kunnes tilanne selviää. Tämä pakottaa suurpankit lainajärjestelyihin, joissa mm. luovutaan ylisuurten korkojen perinnästä.
11.5.2010 Suomen Työväenpuolue rp.
Eduskunnan ei tule antaa hallitukselle avointa valtakirjaa yli kahdeksan miljardin euron takauksiin ja suuriin lainajärjestelyihin. Takuut tulee myöntää tapauskohtaisesti ja niihin tarvitaan eduskunnan hyväksyntä.
Finanssikriisin laskuja ei tule maksattaa Kreikan, Islannin kuten ei myös Suomen eikä muidenkaan kansojen kustannuksella.
Päävastuulliset ovat pankit ja niitä tukeneet poliittiset ryhmät, jotka eivät ole halunneet korjata virheellisyyksiä.
Kreikan on järkevintä ilmoittaa, että se pidättyy toistaiseksi lainojen lyhennyksistä ja siirtää maksua, kunnes tilanne selviää. Tämä pakottaa suurpankit lainajärjestelyihin, joissa mm. luovutaan ylisuurten korkojen perinnästä.
11.5.2010 Suomen Työväenpuolue rp.
30.4.2010
Arvoisa Lukija
Lapsenhoitovastuun vuoksi en päässyt nyt torstaina Simonkadulle Meksikon suurlähetystölle intiaaneille solidaarisuuttani osoittamaan. Keräsin tähän netistä aineistoa Zapatisti-sisseistä ja Oaxacan alueen alkuperäisasukkaiden (intiaanien) uutispimennykseen jääneestä taistelusta ja tietoisuuden noususta 500 vuoden orjuuttamisen jälkeen.
Olen seurannut alueen tapahtumia n. 15 vuoden ajan lähinnä kehitysmaa- ja vaihtoehtolehdistä. Suurta mediaa eikä edes perinteistä vasemmistolehdistöä intiaanien kansannousu ei ole suuremmin kiinnostanut. Osallistuin 3-4 vuotta sitten Kallion kirkossa tilaisuuteen, jossa meksikolaiset intiaanit tekivät meille suomalaisille kiinnostuneille maissikeittoa ja tortilloita ja annoin roponi yhteisöradion hyväksi. Lähiradiosta tuttu kansalaisradio-yhteisöradio-idea tuntui ja tuntuu edelleen hyvältä ja oikealta kehitysavulta: tietoa intiaanien omalla kieleltä juuri heille tärkeistä asioista.
90-luvulla työttömänä ollessani Lähiradion Työttömän ääni ja Alppilan radiokerhon toiminta tutustuttivat minut tähän mainioon kansalaistoimintaan.
Intiaanit on tietoisesti pidetty lukutaidottomina mutta omat radioasemat ovat valtaapitäville todella vaarallinen tiedon ja tietoisuuden nostattaja.
Toivon, että Lähiradion ohjelmissa pikaisesti nostetaan esiin nämä Meksikon tapahtumat. Jotenkin tämä oikeutettu kamppailu muistuttaa Cameronin "Avatar"- elokuvan asetelmia.
Alla keräämäni aineistot.
Pasilan Mämmiveikkojen psta
Antero Nummiranta
Lapsenhoitovastuun vuoksi en päässyt nyt torstaina Simonkadulle Meksikon suurlähetystölle intiaaneille solidaarisuuttani osoittamaan. Keräsin tähän netistä aineistoa Zapatisti-sisseistä ja Oaxacan alueen alkuperäisasukkaiden (intiaanien) uutispimennykseen jääneestä taistelusta ja tietoisuuden noususta 500 vuoden orjuuttamisen jälkeen.
Olen seurannut alueen tapahtumia n. 15 vuoden ajan lähinnä kehitysmaa- ja vaihtoehtolehdistä. Suurta mediaa eikä edes perinteistä vasemmistolehdistöä intiaanien kansannousu ei ole suuremmin kiinnostanut. Osallistuin 3-4 vuotta sitten Kallion kirkossa tilaisuuteen, jossa meksikolaiset intiaanit tekivät meille suomalaisille kiinnostuneille maissikeittoa ja tortilloita ja annoin roponi yhteisöradion hyväksi. Lähiradiosta tuttu kansalaisradio-yhteisöradio-idea tuntui ja tuntuu edelleen hyvältä ja oikealta kehitysavulta: tietoa intiaanien omalla kieleltä juuri heille tärkeistä asioista.
90-luvulla työttömänä ollessani Lähiradion Työttömän ääni ja Alppilan radiokerhon toiminta tutustuttivat minut tähän mainioon kansalaistoimintaan.
Intiaanit on tietoisesti pidetty lukutaidottomina mutta omat radioasemat ovat valtaapitäville todella vaarallinen tiedon ja tietoisuuden nostattaja.
Toivon, että Lähiradion ohjelmissa pikaisesti nostetaan esiin nämä Meksikon tapahtumat. Jotenkin tämä oikeutettu kamppailu muistuttaa Cameronin "Avatar"- elokuvan asetelmia.
Alla keräämäni aineistot.
Pasilan Mämmiveikkojen psta
Antero Nummiranta
Vapaakaupan uhrit
(Yhteiskunta: Kukka Ranta)
Meksikon Oaxacan murhien, pahoinpitelyjen, katoamisten ja kidnappausten takana ovat hallituksen alaiset puolisotilaalliset joukot. Ne suojelevat läntisten suuryritysten etuja. Suomalainen aktivisti on yksi monista alueen uhreista.
[ 29.04.2010 ]
Ensimmäisen kerran Oaxacan yhteiskunnallinen kriisi pääsi kunnolla kansainvälisiin otsikoihin lokakuussa 2006 kun yhdysvaltalainen Brad Will surmattiin, todennäköisimmin poliisien luodista.
Nyt suomalainen ihmisoikeustarkkailija on kuollut puolisotilaallisen Ubisort-ryhmän iskussa, kun joukko kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita oli matkalla viemään ruokahuoltoa itsehallintoalueeksi julistautuneeseen triqui-intiaanien kylään. Ubisort tukee Oaxacan kuvernöörin PRI-puoluetta, joka puolestaan vastustaa autonomisiksi julistautuneita kyläyhteisöjä.
Molempien ihmisoikeusaktivistien lisäksi Oaxacassa on menehtynyt lukemattomia oikeuksiaan ajavia intiaaneja, mutta harvoja kiinnostaa heidän kohtalonsa.
Viimeaikaiset epävirallisten puolisotilaallisten joukkojen iskut ovat usein kohdistuneet tiedontuotantoon ja yhteisöradioiden kehittäjiin. Vuosisatoja rakenteellisessa köyhyydessä eläneet alkuperäisväestöjen ihmisryhmät muodostavat merkittävän uhan suuryrityksille, joiden voiton tuottaminen on perustunut halpatyövoimaan ja lähes ilmaiseen raaka-ainehankintaan.
Jos köyhät organisoituvat tai osoittavat mieltään – usein laittomia yritystoimia vastaan, paikalle tuodaan aseet, helikopterit, kyynelkaasua, vesitykit ja sotilaita. Ja koska puolisotilaalliset joukot ovat laillisen valvonnan ja virallisen vastuun ulkopuolella, ne voivat harjoittaa mitä tahansa toimenpiteitä vastarinnan tai itsepuolustuksen kitkemiseksi.
Meksikossa halutaan antaa kuva, että Oaxacan levottomuudet ovat ohi ja kansanliike on kukistettu. Kun kävin maakunnassa kaksi vuotta sitten, siellä näytti rauhalliselta. Seinään oli jäänyt yöllä liisteröity juliste, lista kadonneista, jota ei ollut ehditty vielä poistaa kaupunkikuvasta.
Kukaan tapaamistani henkilöistä, joka kuuluu Oaxacan kansanliikkeeseen APPO:on, ei kerro nimeään tai anna osoitettaan. Pelko pidätetyksi ja kidutetuksi tulemisesta on todellinen. Toukokuussa 2006 alkaneen kansannousun jälkeen lukuisia ihmisiä on kadonnut tietämättömiin.
Olin saanut eräältä aktivistilta osoitteen lapulla. Lopulta lähes huomaamaton huoneennumero rappukäytävässä kertoi, että olin tullut oiekaan osoitteeseen. APPO:n asianajajien toimistossa on viileän rauhallista. Toimistohuoneen hiljaisuus rikkoutuu, kun yksi asianajajista kertoo raa'an totuuden. "Murhien, pahoinpitelyjen, katoamisten ja kidnappausten takana ovat hallituksen alaiset puolisotilaalliset joukot."
Vuonna 2006 ihmiset yhdistyivät ja nousivat kaduille osoittamaan mieltään köyhyyden lopettamiseksi. Oaxacan PRI-puolueen Ulises Ruizin johtama hallinto vastasi lähettämällä liittovaltion poliisin mielenilmauKSet. Satoja pidätettiin, kymmeniä surmattiin, satoja on edelleen kadonneina ja suurinta osaa poliisin otteissa ollutta on lukuisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kidutettu.
Nyt, kun Oaxacan poliittisten aktivistit on ajettu maan alle ja laaja kansanliike on peloteltu hajalle, kohdistuvat puolisotilaallisten joukkojen hyökkäykset aiempaa voimakkaammin itsehallinnollisia intiaanikyliä vastaan.
Luoteis-Oaxacassa useat triqui-intiaanit ovat julistaneet kyliään autonomisiksi itsehallintoalueiksi, kun poliisien ja puolisotilaallisten joukkojen alituinen väkivalta on käynyt sietämättömäksi. Monet kylistä ovat jatkuvan saarron keskellä.
Syinä ovat taloudelliset intressit ja Oaxacan suunnattomat luonnonrikkaudet. Etelä-Meksikossa on käynnissä useita megaprojekteja, kuten esimerkiksi tuulienergian ja öljyn yksityistäminen, sekä Keski-Amerikan maiden välinen Plan–Puebla–Panama-infrastruktuurihanke, joka lähinnä kasvattaa suuryritysten alueellista kontrollia. Oaxacassa ulkomaisia yrityksiä kiinnostavat uraani ja mineraalit.
Samaan aikaan kun vapaakauppasopimus Nafta on edistänyt kansainvälisten suuryritysten hankintoja alueilla, on yhteisöradioiden ja internetin myötä kasvanut köyhimmän väestöryhmän pääsy tiedontuotannon äärelle.
Itseään voimaannuttaneet alkuperäisväestöjen vastarintaliikkeet ovat tulleet tunnetuiksi myös kansainvälisesti. Chiapasin Zapatisti-sissit ovat suojanneet alueitaan aseellisesti heti Naftan alkamisesta, vuodesta 1994 alkaen. Oaxacassa kansannousun keskeisin yhtenäisyyttä kasvattava väline oli radio, kun ihmiset ottivat haltuun radioasemia ja alkoivat tiedottaa tapahtumien kulusta omasta näkökulmastaan.
Ääni intiaanikylille
on Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston tukema hanke, jota toteuttavat Kansan Radioliitto Suomessa ja yhteistyökumppanimme Meksikossa.
Hankkeessa kehitetään Etelä-Meksikon Oaxacan osavaltion vuoristoalueiden intiaanikyliä yhteisöradioiden avulla. Kyliin perustetaan radioasemia, kyläläisiä koulutetaan huoltamaan niitä ja tekemään ohjelmaa. Hankkeen aikana tuetaan 9 kylää perustamaan oma asema, ja annetaan teknistä tukea 11 jo olemassa olevalle radioasemalle.
Tästä linkistä voit katsoa videon Oaxacan alueen tapahtumista 2006. Videolla Anna-Reetta Korhonen esittelee hanketta ja kertoo alueen tilanteesta (2009).
Intiaanit ja valtamedia Meksikossa
Etelä-Meksikon syrjäisissä vuoristokylissä eletään paljolti tiedotuksellisessa pimennossa, sillä sanomalehtiä ei kanneta kyliin eivätkä radioaallot kanna vuorten yli. Kylässä on usein vain yksi puhelin eikä kännyköille ole tukiasemia.
Meksikon kaupallinen media on hyvin viihteellistä. Intiaanit ovat kaupallisessa mediassa käytännössä näkymättömiä, eikä siinä käsitellä heille oleellista tietoa. Televisiossa saatetaan puhua pörssikurssien noususta ja laskusta, kun taas vuoristoalueiden intiaaneille oleellisempaa olisi tietää kahvin, maissin ja pavun markkinahinnat.
Yhteisöradio on intiaanikylän kansanopisto
Yhteisöradio tuo intiaanit median toimijoiksi. Radiolla kyläläiset voivat tiedottaa oikeuksista, ylläpitää kieltä ja kulttuuria, kehittää uusia toimeentulomahdollisuuksia tai vaikkapa ilmoittaa kadonneesta lammaslaumasta. Parhaimmillaan yhteisöradio on intiaanikylän kansanopisto: se kouluttaa niitä, jotka jäävät asumaan omaan kylään, ja joilla on usein vain vähän muodollista koulutusta.Alueilla, joilla on laajaa lukutaidottomuutta, radio on toimivin viestintäväline. Kovaa vauhtia katoavien intiaanikielten ylläpidossa radiolla on merkittävä rooli. Oman kielen käyttö radiossa vahvistaa omaa identiteettiä. Kylät voivat myös laittaa radiolähetyksensä internettiin, jolloin Yhdysvalloissa asuvat siirtolaiset voivat kuunnella kylänsä radio-ohjelmia, ja pitää yllä omaa kieltään.
Kummiradiot
Suomalaiset kummiradiot Helsingin Lähiradio, Tampereen Radio Moreeni ja Alajärven Järviradio tukevat Oaxacassa toimivia yhteisöradiota. Kummiradiot seuraavat meksikolaisen aloittavan radion toimintaa, tekevät sen tilanteesta ohjelmia ja tukevat sitä taloudellisesti tai materiaalikeräyksin.
Miten hanketta voi tukea Suomessa?
Meksikon intiaanikylien yhteisöradiotoimintaa voi tukea monin tavoin tekemällä vapaaehtoistyötä tai tukemalla taloudellisesti. Lähetä sähköpostia tai soita hankekoordinaattorille!
Yhteystiedot: Hankekoordinaattori Anna-Reetta Korhonen
p. 044 3662483, email:anna-reetta.korhonen(AT)helsinki.fi
Kansan Radioliiton taloudenhoitaja Kaisa Pannimaa-Pätsi
p. 044 5141105 e-mail:kaisa.pannimaa-patsi(AT)kuluttajat-konsumenterna.fi
21.4.2010
Marraskuun ilmastokokous kuohuttaa jo!
Vapaa sana uudelleenjulkaisee Samuli Sinisalon tuoreen raportin, joka löytyy osoitteesta http://www.fifi.voima.fi/blogikirjoitus/Matkakohde-Meksiko/797
Säätila on eri asia kuin ilmasto. Pakkanen ja hyvät hiihtokelit ovat lisänneet ilmastoskeptikkojen epäilyä koko ilmastomuutoksen olemassaolosta. Kuitenkin samanaikaisesti muualla maapallolla on kärsitty kuivuudesta, kuumuudesta ja toiset ovat hukkumassa, toisten palaessa karrelle.
Vapaa sana/STP haluaa järjestelmänmuutosta- ei ilmastonmuutosta. Lisää aiheesta myös Suomen Työväenpuolueen Kansan ääni-lehdessä. Vapuksi ilmestyy tuorein numero 2/2010. Työkansan Vappujuhla Helsingissä marssin jälkeen Hankaniemenrannassa Rauhanpatsaalla n. klo 11.45. Vappujuhla myös jatkuu Hermannin kerholla klo 13:30, josta Kansan ääntä saatavissa. Tervetuloa kaikki tähän yhteiseen juhlaan. STP/Helsinki/ A.N
Ilmastokokouksen seuraava vuotuinen osapuolikokous järjestetään marraskuun lopulla Meksikossa. Vielä Kööpenhaminassa puhe oli, että pitopaikkana olisi pääkaupunki Mexico City. Bonnissa meksikolaiset esittelivät suunnitelmiaan tarkemmin ja paljastuikin, että kokous on siirretty Cancuniin, Jukatanin niemimaalle.
Cancun on pääasiassa lomakohde, jossa on huomattava määrä hotelleja ja konferenssitiloja. Kansainvälisiä konferensseja on ennenkin järjestetty siellä – moni saattaa vielä muistaa mellakat, jotka vuonna 2003 puhkesivat Cancunissa WTO-kokouksen yhteydessä. Tämän vuoksi monet kansalaisjärjestöt huolestuivat, kun tieto Cancunin valinnasta kokouspaikaksi varmistui.
Me nuorison edustajat Bonnissa saimme järjestettyä tunnin mittaisen tapaamisen Meksikon delegaation kanssa perjantaina iltapäivällä. Sunnuntaina delegaatio itse piti tiedotustilaisuuden kaikille kansalaisjärjestöille. Johtajansa Luis Alfonso de Alba Gongoran luotsaamana delegaatio selvittikin kokousjärjestelyitä ja vastasi yleisön kysymyksiin.
Yleisesti Meksikon delegaatio suhtautui hyvin positiivisesti kansalaisjärjestöjen osallistumiseen niin Cancunissa kuin myös valmistautumisprosessissa. Alballa on takanaan pitkä YK-kokemus, ja hän on ollut yksi aktiivisimmista alkuperäiskansojen oikeuksien ajajista muun muassa YK:n kestävän kehityksen toimikunnassa (CSD). Kansalaisjärjestöt kiittivätkin häntä siitä ja toivoivat saman tahdin jatkuvan nyt myös ilmastokokouksen puolella. Alba vakuutti, että näin tulisi olemaan, eikä Kööpenhaminan ja WTO-kokousten virheitä toistettaisi.
Huolestuttavampiakin uutisia tosin kuultiin. WTO-kokoukset järjestettiiin Cancunissa sijaitsevan niemen kärjessä, jonne pääsy on erittäin helppo sulkea. Näin vuonna 2003 myös tehtiin. Tällä kertaa kokous järjestetään kahdessa eri paikassa. Pääneuvottelut käydään Cancunin eteläpuolella olevassa keskuksessa, jonka kokoushuoneisiin mahtuu noin 9000 osallistujaa kerralla ja käytäville useampi tuhat lisää. Lisäksi noin kuuden kilometrin päässä tästä on toinen kokoustila, joka omistetaan kaikille sivutapahtumille ja tarkkailijajärjestöjen toiminnalle.
Tällä pyritään välttämään se, että osallistujia jouduttaisiin sulkemaan tilojen ulkopuolelle kuten Kööpenhaminassa. Mutta samalla on se riski, että kansalaisjärjestöt marginalisoidaan eri rakennukseen kuin missä itse neuvottelut tapahtuvat. Meksikolaiset vakuuttivat, että tämä ei ole tavoitteena, vaan tavoitteena on varmistaa se, että ne jotka haluavat neuvottelusaleihin, mahtuvat sinne, ja myös oheistapahtumille on riittävät tilat. Toivottavasti näin käy. Ainakin lupauksen on nyt kuullut moni ja sen toteutumista voidaan valvoa.
Päätavoitteenaan meksikolaisilla on hyvän ja toimivan osapuolikokouksen järjestäminen, johon kaikki halukkaat voivat osallistua. Valtionpäämiehiä he tosin eivät halua paikalle, jottei Cancunin kokuksesta kehittyisi huippukokousta ylimääräisine turvajärjestelyineen.
Odotukset kokouksen tuloksista eivät myöskään ole yhtä korkealla kuin mitä Kööpenhaminaan mentäessä. Herra Alba sanoi suoraan, että hän ei usko uuden lainvoimaisen sopimuksen syntymiseen Cancunissa. Ainakaan he eivät aio toistaa Kööpenhaminan takahuonerumbaa, sillä ”emme voi tehdä asioita samalla tavalla ja odottaa eri tulosta.” Konsultaatioita toki käydään pitkin vuotta, mutta lupaus on, että ne kaikki tukevat ilmastokokouksen virallista prosessia.
Toimitti: Vapaa sana/AN
Vapaa sana uudelleenjulkaisee Samuli Sinisalon tuoreen raportin, joka löytyy osoitteesta http://www.fifi.voima.fi/blogikirjoitus/Matkakohde-Meksiko/797
Säätila on eri asia kuin ilmasto. Pakkanen ja hyvät hiihtokelit ovat lisänneet ilmastoskeptikkojen epäilyä koko ilmastomuutoksen olemassaolosta. Kuitenkin samanaikaisesti muualla maapallolla on kärsitty kuivuudesta, kuumuudesta ja toiset ovat hukkumassa, toisten palaessa karrelle.
Vapaa sana/STP haluaa järjestelmänmuutosta- ei ilmastonmuutosta. Lisää aiheesta myös Suomen Työväenpuolueen Kansan ääni-lehdessä. Vapuksi ilmestyy tuorein numero 2/2010. Työkansan Vappujuhla Helsingissä marssin jälkeen Hankaniemenrannassa Rauhanpatsaalla n. klo 11.45. Vappujuhla myös jatkuu Hermannin kerholla klo 13:30, josta Kansan ääntä saatavissa. Tervetuloa kaikki tähän yhteiseen juhlaan. STP/Helsinki/ A.N
Ilmastokokouksen seuraava vuotuinen osapuolikokous järjestetään marraskuun lopulla Meksikossa. Vielä Kööpenhaminassa puhe oli, että pitopaikkana olisi pääkaupunki Mexico City. Bonnissa meksikolaiset esittelivät suunnitelmiaan tarkemmin ja paljastuikin, että kokous on siirretty Cancuniin, Jukatanin niemimaalle.
Cancun on pääasiassa lomakohde, jossa on huomattava määrä hotelleja ja konferenssitiloja. Kansainvälisiä konferensseja on ennenkin järjestetty siellä – moni saattaa vielä muistaa mellakat, jotka vuonna 2003 puhkesivat Cancunissa WTO-kokouksen yhteydessä. Tämän vuoksi monet kansalaisjärjestöt huolestuivat, kun tieto Cancunin valinnasta kokouspaikaksi varmistui.
Me nuorison edustajat Bonnissa saimme järjestettyä tunnin mittaisen tapaamisen Meksikon delegaation kanssa perjantaina iltapäivällä. Sunnuntaina delegaatio itse piti tiedotustilaisuuden kaikille kansalaisjärjestöille. Johtajansa Luis Alfonso de Alba Gongoran luotsaamana delegaatio selvittikin kokousjärjestelyitä ja vastasi yleisön kysymyksiin.
Yleisesti Meksikon delegaatio suhtautui hyvin positiivisesti kansalaisjärjestöjen osallistumiseen niin Cancunissa kuin myös valmistautumisprosessissa. Alballa on takanaan pitkä YK-kokemus, ja hän on ollut yksi aktiivisimmista alkuperäiskansojen oikeuksien ajajista muun muassa YK:n kestävän kehityksen toimikunnassa (CSD). Kansalaisjärjestöt kiittivätkin häntä siitä ja toivoivat saman tahdin jatkuvan nyt myös ilmastokokouksen puolella. Alba vakuutti, että näin tulisi olemaan, eikä Kööpenhaminan ja WTO-kokousten virheitä toistettaisi.
Huolestuttavampiakin uutisia tosin kuultiin. WTO-kokoukset järjestettiiin Cancunissa sijaitsevan niemen kärjessä, jonne pääsy on erittäin helppo sulkea. Näin vuonna 2003 myös tehtiin. Tällä kertaa kokous järjestetään kahdessa eri paikassa. Pääneuvottelut käydään Cancunin eteläpuolella olevassa keskuksessa, jonka kokoushuoneisiin mahtuu noin 9000 osallistujaa kerralla ja käytäville useampi tuhat lisää. Lisäksi noin kuuden kilometrin päässä tästä on toinen kokoustila, joka omistetaan kaikille sivutapahtumille ja tarkkailijajärjestöjen toiminnalle.
Tällä pyritään välttämään se, että osallistujia jouduttaisiin sulkemaan tilojen ulkopuolelle kuten Kööpenhaminassa. Mutta samalla on se riski, että kansalaisjärjestöt marginalisoidaan eri rakennukseen kuin missä itse neuvottelut tapahtuvat. Meksikolaiset vakuuttivat, että tämä ei ole tavoitteena, vaan tavoitteena on varmistaa se, että ne jotka haluavat neuvottelusaleihin, mahtuvat sinne, ja myös oheistapahtumille on riittävät tilat. Toivottavasti näin käy. Ainakin lupauksen on nyt kuullut moni ja sen toteutumista voidaan valvoa.
Päätavoitteenaan meksikolaisilla on hyvän ja toimivan osapuolikokouksen järjestäminen, johon kaikki halukkaat voivat osallistua. Valtionpäämiehiä he tosin eivät halua paikalle, jottei Cancunin kokuksesta kehittyisi huippukokousta ylimääräisine turvajärjestelyineen.
Odotukset kokouksen tuloksista eivät myöskään ole yhtä korkealla kuin mitä Kööpenhaminaan mentäessä. Herra Alba sanoi suoraan, että hän ei usko uuden lainvoimaisen sopimuksen syntymiseen Cancunissa. Ainakaan he eivät aio toistaa Kööpenhaminan takahuonerumbaa, sillä ”emme voi tehdä asioita samalla tavalla ja odottaa eri tulosta.” Konsultaatioita toki käydään pitkin vuotta, mutta lupaus on, että ne kaikki tukevat ilmastokokouksen virallista prosessia.
Toimitti: Vapaa sana/AN
19.2.2010
VIIDES INTERNATIONAALI
Ensimmäinen askel on otettu. Sillä on tavanomaisesta poikkeava merkitys, joka tulee ravistelemaan vasemmistoa ja oikeistoa sekä itää että länttä. Se puhaltaa kuin pyörremyrsky kaikkiin poliittisiin järjestöihin, ammattiyhdistyksiin ja yhteiskuntiin sekä planeetan joka nurkkaan. Sykli, joka muutti maailman, tapahtui vuodessa. Ensin maailman rahoitusrakenteet romahtivat, mikä toi julkisuuteen totuuden kapitalismin väistämättömästä kuolemankriisistä. Sitten USA kiihdytti marssitahtiaan sodan tiellä. Strateginen vastaus tälle kaikelle on uusi Internationaali.
Kansainvälisessä maailman vasemmistopuolueiden konferenssissa 20.11.2009 huimauksen tunne lakaisi yli 10 000 henkilöä. He kuulivat Hugo Chávezin puhuvan 31 maasta saapuneille puoluedelegaateille joko televisiossa tai Internetissä ja pamauttavan ilmoille yllättäen kauan kaivatun ehdotuksen Viidennen Sosialistisen Internationaalin perustamisesta. Meneillään olevan vallankumousprosessin presidentti esitti tämän kutsun. Ne kokousedustajat, jotka ovat kasvokkain samanlaisten vastuukysymysten kanssa Boliviassa, Ecuadorissa ja Hondurasissa, kannattivat häntä välittömästi. Ne, jotka ovat brutaalin siirtymän alussa ja ne, jotka pyrkivät vasta samaan, pitivät jalkansa tiukasti maassa aloittaakseen oman taivalluksensa. Presidentti Chávez kutsui Fidel Castroa mukaan 21.11.2009 järjestettyyn PSUV:n kongressiin. Muutamaa tuntia myöhemmin hän matkusti epäviralliselle vierailulle Kuubaan ja keskusteli tuntikausia Castron veljesten kanssa.
MUUTOSTEN AIKA
Muutosten aika on koittanut. Mikään ei ole yllättävämpää kuin se, mitä olemme pitkään jo toivoneet. Useimmat niistä, jotka kuuntelivat Chávezia hotelli Humboltissa Waraira Repano –kukkulan huipulla pomppasivat ylös kuin kevät, joka oli pidätellyt pitkään tuloaan ja päästänyt äkkiä suustaan maagisen sanan. Spontaanit suosionosoitukset täynnään ihmetystä ja mielihyvää olivat vaikuttavin todiste tuesta, mikä oli enemmän kuin vastaus pitkään tunnetusta, mutta harvoin lausutusta tarpeesta.
Jos ensimmäinen askel kysyy todellista voimaa, selkeyttä ja uskallusta, niin seuraavat askeleet vaativat vielä suurempia ponnistuksia. Menneisyyden jokainen kansainvälinen sosialistinen organisaatio on perustettu suuren väittelyn ja ideologisen vastakkainasettelun merkeissä. Silloiset sekalaiset porukat, jotka kaikkialla maailmassa nykyään kutsuvat itseään vasemmistolaisiksi, osoittivat ennennäkemätöntä ideologisen sekavuuden astetta ja poliittista monimuotoisuutta. Ne oli vaikea saattaa yhteen sekä tarjota niille sopiva järjestörakenne ja reittikartta.
KESKEISIMMÄT KYSYMYKSET 5. INTERNATIONAALIN PERUSTAMISESSA
1) Mitkä ovat Viidennen Internationaalin ideologiset ja ohjelmalliset määritykset?
2) Mitkä järjestöt liittyvät yhteen luodakseen Internationaalin? Mitkä ovat suurten hallitusvastuussa olevien ryhmien, muiden puolueiden ja vallankumouksellisten ryhmittymien keskinäiset suhteet?
3) Minkälaisen organisaatiorakenteen kansainvälinen järjestö hyväksyy itselleen? Ketkä valitaan sen johtajiksi ja miten johtajuus jakautuu kansallisuuksien tasolla?
4) Kuinka kansainvälinen työväenluokka saadaan mukaan tähän monikasvoiseen järjestöön, kun sillä ei ole nykyisin käytössään tarvittavaa tietoisuutta ja voimaa? Me olemme puolustaneet aina selkeistä asemista näitä teemoja.
MITEN SE EROAA MENNEISTÄ INTERNATIONAALEISTA?
Tänään objektiivisista ja subjektiivista syistä johtuen uuden kansainvälisen organisaation ei voi edellyttää edustavan samanlaista ideologista homogeenisyyttä kuin Toinen, Kolmas ja Neljäs Internationaali edustivat. Sen heterogeenisyys lyö laudalta jopa Ensimmäisen Internationaalin siinä mielessä, ettei se ole syntynyt kansanjoukkojen tukeman työväenluokan organisoidun ja tietoisen etujoukon vaikutuksen tuloksena.
Mikä määrittää kannatuksen tällaiselle erilaista aineksista koostuvalle organisaatiolle? Sen päätös taistella imperialismia vastaan ja 21. vuosisadan sosialismin puolesta. Sen alkupiste koostuu tuntemattomista elementeistä ja monimerkityksellisyydestä, jota jo tämä määrittelykin ilmentää.
KUINKA YHTENÄISYYS SAAVUTETAAN
Tämä ideologinen monilähtöisyys ratkaistaan organisatorisin keinoin. Jokainen jäsenpuolue ja –järjestö sitoutetaan yleisstrategiaan. Niiden sallitaan osallistua useisiin organisaatioihin samassa maassa eikä Internationaalissa anneta aihetta vain yksimieliseen poliittiseen toimintaan.
Viidettä Internationaalia ei voida sisällyttää yhteisrintaman konseptiin. Se on lähempänä joukkopuolueen ideaa monilähtöisine ideologioineen ja poliittisine yksimielisyyksineen suhteessa keskeisiin kysymyksiin pallonpuoliskon strategiassa. Se on kaikin tavoin joustava ja suo eroja osallistumisessa kussakin maassa.
Tämä vastakkainasettelu ratkaistaan suotuisassa yhtenäisyydessä, poliittisessa yksimielisyydessä ja kansainvälisessä johdonmukaisuudessa Internationaalin johdossa, joka voi koostua puolueiden edustajista käsittäen ne maat, joilla ei enempää kuin yksi tunnustettu, olemassa oleva organisaatio.
NYKYISIÄ VALLANKUMOUSPROSESSEJA ON PUOLUSTETTAVA JA UUSIA LUOTAVA
Kansainvälinen vallankumouksellinen organisaatio näillä ominaisuuksin ei ole mikään kaukainen näkökulma vaan välitön tarve. Venezuelan, Bolivian, Ecuadorin ja Nicaraguan vallankumousprosessien puolustamista ei voi lykätä eikä myöskään ponnisteluja alueen muiden jäljellä olevien maiden vallankumouksellisten voimien jälleenrakentamista.
On turhaa stressata sillä, ettei ole olemassa keinoa ideologisen identiteetin saavuttamiseksi ja samaan aikaan on kuitenkin toimittava paljon vähemmän poliittisesti ja sosiaalisesti yhtenäisesti kussakin erillisessä valtiossa kuin kansainvälisellä tasolla. Joten 5. Internationaali on tyystin erilainen kuin sen kolme edeltäjää. Sisäiseltä monimuotoisuudeltaan se lienee samankaltainen ensimmäisen Internationaalin kanssa. Se sisältänee lukuisia ryhmiä samasta poliittisesta virtauksesta. Monenlaiset marxilaiset, kristityt ja kansallismieliset suuntaukset löytävät siinä kohtauspaikan vallankumoukselliselle määrätietoisuudelle ja tahdolle asettua imperialismia ja kansallista porvaristoa vastaan. Tämä sujuu niin, ettei tarvitse todeta suuren joukon jääneen järjestön ulkopuolelle, koska se pitää sisällään samaan aikaan valtavan monimuotoisuuden.
VASEMMISTOLAISUUS LASTENTAUTINA
Entä sitten toinen sivusta. ”Laskentatautia” poteville ei ole tällä hetkellä tilaa. He tyrmäävät vaatimuksillaan. Rakenteiden hitaus ja kaaderien sitoutuminen kapitalistisen valtion elimistöön ovat tuoneet yhteisvaikutuksenaan joukkoliikkeeseen mukaan keskipakoisvoiman tavoin erilaisten ryhmien muodossa spontaanin etujoukon tärkeät osat. Nämä ryhmittymät ovat kaukana yhtenäisestä teoriasta. Ne liputtavat Marxin, Leninin tai Trotskin nimeen. Ne valtaavat asemansa käyttämällä hyväkseen itsestään selvien yleistyksien yksinkertaista toistamista. Ne määrittävät itsensä 45 astetta vasemmalle jokaisesta näyttämölle ilmaantuvasta poliittisesta ilmiöstä.
Suojellaksemme itseämme viimeksi mainituilta ja samanaikaisesti korjaamalla näistä objektiivisista ilmiöistä terveet osat talteen ei tule olemaan mitätön tehtävä 5. Internationaalin päiväjärjestyksessä. Tämä vaatii Internationaalilta valtavia organisatorisia ja teoreettisia ponnistuksia sekä harvinaista poliittista kyvykkyyttä.
Miljoonat ovat jälleen kerran nostaneet strategisen banderollinsa reformistien ja ”lastentautisten” pihdeissä toisen sokaisevan paradoksin ympäröiminä: Toiminta ei ainoastaan edellytä teoriaa, vaan toiminta peittoaa teorian niin vahvasti, että käytännössä tosiasioihin liittyvä teoria on epäuskottava. Siksi pragmatismi (tiedon edellytyksenä ja päämääränä on toiminta, ML) nostaa päätään kolmantena uhkana ja kyykistelee hyvissä asemissa. Viides Internationaali on jo noussut siivilleen tältä hyvin monimutkaiselta laukaisualustalta.
LOPUKSI
Tuhansia aloitteita, joissa on humanitaarisia ja myönteisiä näkökulmia, on työstetty ja tullaan työstämään vain mahdollisena vastauksena kapitalismin kriiseihin. Suokaamme suurten reformististen ja poliittisten järjestöjen kaaderien sekä ay-liikkeen harkita tätä aloitetta huolellisesti. Suokaamme taistelun kovettamien ryhmien, taisteluissa karaistuneiden, mutta omiin ympyröihinsä jumittuneiden joukkojen harkita tätä aloitetta huolellisesti. Suokaamme älymystön mukavissa asemissaan harkita tätä aloitetta huolellisesti. Suokaamme jokaisen ihmisen harkita tätä aloitetta huolellisesti ennen kuin kieltäytyy osallistumasta tähän tehtävään, joka on tärkeä koko ihmiskunnalle – kapitalistisen hulluuden lakkauttaminen.
Tämä tavoite voidaan kiteyttää tänään tunnukseen:
RAKENNETAAN VIIDES INTERNATIONAALI!
Toimittanut: Matti Laitinen
Artikkeli perustuu argentiinalaisen, marxilaisen toimittajan Luis Bilbaon artikkeliin, joka on julkaistu 12/2009–1/2010 America XXI –aikakausilehden numerossa 56.
Ensimmäinen askel on otettu. Sillä on tavanomaisesta poikkeava merkitys, joka tulee ravistelemaan vasemmistoa ja oikeistoa sekä itää että länttä. Se puhaltaa kuin pyörremyrsky kaikkiin poliittisiin järjestöihin, ammattiyhdistyksiin ja yhteiskuntiin sekä planeetan joka nurkkaan. Sykli, joka muutti maailman, tapahtui vuodessa. Ensin maailman rahoitusrakenteet romahtivat, mikä toi julkisuuteen totuuden kapitalismin väistämättömästä kuolemankriisistä. Sitten USA kiihdytti marssitahtiaan sodan tiellä. Strateginen vastaus tälle kaikelle on uusi Internationaali.
Kansainvälisessä maailman vasemmistopuolueiden konferenssissa 20.11.2009 huimauksen tunne lakaisi yli 10 000 henkilöä. He kuulivat Hugo Chávezin puhuvan 31 maasta saapuneille puoluedelegaateille joko televisiossa tai Internetissä ja pamauttavan ilmoille yllättäen kauan kaivatun ehdotuksen Viidennen Sosialistisen Internationaalin perustamisesta. Meneillään olevan vallankumousprosessin presidentti esitti tämän kutsun. Ne kokousedustajat, jotka ovat kasvokkain samanlaisten vastuukysymysten kanssa Boliviassa, Ecuadorissa ja Hondurasissa, kannattivat häntä välittömästi. Ne, jotka ovat brutaalin siirtymän alussa ja ne, jotka pyrkivät vasta samaan, pitivät jalkansa tiukasti maassa aloittaakseen oman taivalluksensa. Presidentti Chávez kutsui Fidel Castroa mukaan 21.11.2009 järjestettyyn PSUV:n kongressiin. Muutamaa tuntia myöhemmin hän matkusti epäviralliselle vierailulle Kuubaan ja keskusteli tuntikausia Castron veljesten kanssa.
MUUTOSTEN AIKA
Muutosten aika on koittanut. Mikään ei ole yllättävämpää kuin se, mitä olemme pitkään jo toivoneet. Useimmat niistä, jotka kuuntelivat Chávezia hotelli Humboltissa Waraira Repano –kukkulan huipulla pomppasivat ylös kuin kevät, joka oli pidätellyt pitkään tuloaan ja päästänyt äkkiä suustaan maagisen sanan. Spontaanit suosionosoitukset täynnään ihmetystä ja mielihyvää olivat vaikuttavin todiste tuesta, mikä oli enemmän kuin vastaus pitkään tunnetusta, mutta harvoin lausutusta tarpeesta.
Jos ensimmäinen askel kysyy todellista voimaa, selkeyttä ja uskallusta, niin seuraavat askeleet vaativat vielä suurempia ponnistuksia. Menneisyyden jokainen kansainvälinen sosialistinen organisaatio on perustettu suuren väittelyn ja ideologisen vastakkainasettelun merkeissä. Silloiset sekalaiset porukat, jotka kaikkialla maailmassa nykyään kutsuvat itseään vasemmistolaisiksi, osoittivat ennennäkemätöntä ideologisen sekavuuden astetta ja poliittista monimuotoisuutta. Ne oli vaikea saattaa yhteen sekä tarjota niille sopiva järjestörakenne ja reittikartta.
KESKEISIMMÄT KYSYMYKSET 5. INTERNATIONAALIN PERUSTAMISESSA
1) Mitkä ovat Viidennen Internationaalin ideologiset ja ohjelmalliset määritykset?
2) Mitkä järjestöt liittyvät yhteen luodakseen Internationaalin? Mitkä ovat suurten hallitusvastuussa olevien ryhmien, muiden puolueiden ja vallankumouksellisten ryhmittymien keskinäiset suhteet?
3) Minkälaisen organisaatiorakenteen kansainvälinen järjestö hyväksyy itselleen? Ketkä valitaan sen johtajiksi ja miten johtajuus jakautuu kansallisuuksien tasolla?
4) Kuinka kansainvälinen työväenluokka saadaan mukaan tähän monikasvoiseen järjestöön, kun sillä ei ole nykyisin käytössään tarvittavaa tietoisuutta ja voimaa? Me olemme puolustaneet aina selkeistä asemista näitä teemoja.
MITEN SE EROAA MENNEISTÄ INTERNATIONAALEISTA?
Tänään objektiivisista ja subjektiivista syistä johtuen uuden kansainvälisen organisaation ei voi edellyttää edustavan samanlaista ideologista homogeenisyyttä kuin Toinen, Kolmas ja Neljäs Internationaali edustivat. Sen heterogeenisyys lyö laudalta jopa Ensimmäisen Internationaalin siinä mielessä, ettei se ole syntynyt kansanjoukkojen tukeman työväenluokan organisoidun ja tietoisen etujoukon vaikutuksen tuloksena.
Mikä määrittää kannatuksen tällaiselle erilaista aineksista koostuvalle organisaatiolle? Sen päätös taistella imperialismia vastaan ja 21. vuosisadan sosialismin puolesta. Sen alkupiste koostuu tuntemattomista elementeistä ja monimerkityksellisyydestä, jota jo tämä määrittelykin ilmentää.
KUINKA YHTENÄISYYS SAAVUTETAAN
Tämä ideologinen monilähtöisyys ratkaistaan organisatorisin keinoin. Jokainen jäsenpuolue ja –järjestö sitoutetaan yleisstrategiaan. Niiden sallitaan osallistua useisiin organisaatioihin samassa maassa eikä Internationaalissa anneta aihetta vain yksimieliseen poliittiseen toimintaan.
Viidettä Internationaalia ei voida sisällyttää yhteisrintaman konseptiin. Se on lähempänä joukkopuolueen ideaa monilähtöisine ideologioineen ja poliittisine yksimielisyyksineen suhteessa keskeisiin kysymyksiin pallonpuoliskon strategiassa. Se on kaikin tavoin joustava ja suo eroja osallistumisessa kussakin maassa.
Tämä vastakkainasettelu ratkaistaan suotuisassa yhtenäisyydessä, poliittisessa yksimielisyydessä ja kansainvälisessä johdonmukaisuudessa Internationaalin johdossa, joka voi koostua puolueiden edustajista käsittäen ne maat, joilla ei enempää kuin yksi tunnustettu, olemassa oleva organisaatio.
NYKYISIÄ VALLANKUMOUSPROSESSEJA ON PUOLUSTETTAVA JA UUSIA LUOTAVA
Kansainvälinen vallankumouksellinen organisaatio näillä ominaisuuksin ei ole mikään kaukainen näkökulma vaan välitön tarve. Venezuelan, Bolivian, Ecuadorin ja Nicaraguan vallankumousprosessien puolustamista ei voi lykätä eikä myöskään ponnisteluja alueen muiden jäljellä olevien maiden vallankumouksellisten voimien jälleenrakentamista.
On turhaa stressata sillä, ettei ole olemassa keinoa ideologisen identiteetin saavuttamiseksi ja samaan aikaan on kuitenkin toimittava paljon vähemmän poliittisesti ja sosiaalisesti yhtenäisesti kussakin erillisessä valtiossa kuin kansainvälisellä tasolla. Joten 5. Internationaali on tyystin erilainen kuin sen kolme edeltäjää. Sisäiseltä monimuotoisuudeltaan se lienee samankaltainen ensimmäisen Internationaalin kanssa. Se sisältänee lukuisia ryhmiä samasta poliittisesta virtauksesta. Monenlaiset marxilaiset, kristityt ja kansallismieliset suuntaukset löytävät siinä kohtauspaikan vallankumoukselliselle määrätietoisuudelle ja tahdolle asettua imperialismia ja kansallista porvaristoa vastaan. Tämä sujuu niin, ettei tarvitse todeta suuren joukon jääneen järjestön ulkopuolelle, koska se pitää sisällään samaan aikaan valtavan monimuotoisuuden.
VASEMMISTOLAISUUS LASTENTAUTINA
Entä sitten toinen sivusta. ”Laskentatautia” poteville ei ole tällä hetkellä tilaa. He tyrmäävät vaatimuksillaan. Rakenteiden hitaus ja kaaderien sitoutuminen kapitalistisen valtion elimistöön ovat tuoneet yhteisvaikutuksenaan joukkoliikkeeseen mukaan keskipakoisvoiman tavoin erilaisten ryhmien muodossa spontaanin etujoukon tärkeät osat. Nämä ryhmittymät ovat kaukana yhtenäisestä teoriasta. Ne liputtavat Marxin, Leninin tai Trotskin nimeen. Ne valtaavat asemansa käyttämällä hyväkseen itsestään selvien yleistyksien yksinkertaista toistamista. Ne määrittävät itsensä 45 astetta vasemmalle jokaisesta näyttämölle ilmaantuvasta poliittisesta ilmiöstä.
Suojellaksemme itseämme viimeksi mainituilta ja samanaikaisesti korjaamalla näistä objektiivisista ilmiöistä terveet osat talteen ei tule olemaan mitätön tehtävä 5. Internationaalin päiväjärjestyksessä. Tämä vaatii Internationaalilta valtavia organisatorisia ja teoreettisia ponnistuksia sekä harvinaista poliittista kyvykkyyttä.
Miljoonat ovat jälleen kerran nostaneet strategisen banderollinsa reformistien ja ”lastentautisten” pihdeissä toisen sokaisevan paradoksin ympäröiminä: Toiminta ei ainoastaan edellytä teoriaa, vaan toiminta peittoaa teorian niin vahvasti, että käytännössä tosiasioihin liittyvä teoria on epäuskottava. Siksi pragmatismi (tiedon edellytyksenä ja päämääränä on toiminta, ML) nostaa päätään kolmantena uhkana ja kyykistelee hyvissä asemissa. Viides Internationaali on jo noussut siivilleen tältä hyvin monimutkaiselta laukaisualustalta.
LOPUKSI
Tuhansia aloitteita, joissa on humanitaarisia ja myönteisiä näkökulmia, on työstetty ja tullaan työstämään vain mahdollisena vastauksena kapitalismin kriiseihin. Suokaamme suurten reformististen ja poliittisten järjestöjen kaaderien sekä ay-liikkeen harkita tätä aloitetta huolellisesti. Suokaamme taistelun kovettamien ryhmien, taisteluissa karaistuneiden, mutta omiin ympyröihinsä jumittuneiden joukkojen harkita tätä aloitetta huolellisesti. Suokaamme älymystön mukavissa asemissaan harkita tätä aloitetta huolellisesti. Suokaamme jokaisen ihmisen harkita tätä aloitetta huolellisesti ennen kuin kieltäytyy osallistumasta tähän tehtävään, joka on tärkeä koko ihmiskunnalle – kapitalistisen hulluuden lakkauttaminen.
Tämä tavoite voidaan kiteyttää tänään tunnukseen:
RAKENNETAAN VIIDES INTERNATIONAALI!
Toimittanut: Matti Laitinen
Artikkeli perustuu argentiinalaisen, marxilaisen toimittajan Luis Bilbaon artikkeliin, joka on julkaistu 12/2009–1/2010 America XXI –aikakausilehden numerossa 56.
15.1.2010
LEHDISTÖTIEDOTE
Maanantaina 11.1.2010 klo 14.50. Peli seis! –kampanja luovutti mielenilmauksen yhteydessä Helnsigin kaupunginhallitukselle vaatimuksen uudenlaisista perusteista palveluverkon tarkastelulle kaupungintalon edustalla, Aleksanterinkatu 20. Luovutus tapahtui kaupungintalon ovella, koska kaupunginhallituksen puheenjohtaja kieltäytyi ottamasta sisätiloissa vastaan lähetystöämme.
Maanantai-illan kaupunginhallituksen kokouksessa ja sen jälkeisessä iltakoulussa kaupunginjohtaja Pajunen yritti kiirehtiä uuden lakkautuslistan sopimisesta ja toteuttamista lähiviikkojen aikana osana vuoden 2011 budjettiraamia. Siksi asukkaiden reagointi ja mielipiteiden kuuleminen on erittäin ajankohtainen ja kiireinen. Asukkaat ovat aloittaneet itse kuulemistilaisuuksien järjestäminen, ensimmäinen oli Käpylässä 7.1., seuraavat ovat Vallilan ja Roihuvuoren kirjastoissa alkavalla viikolla. Jo ensimmäisessä asukastilaisuudessa kävi ilmi, että asukkaiden lisäksi myös eri lautakuntien jäsenet kokevat tulleensa mielipiteineen ohitetuiksi. Onkin syytä kysyä, voiko tätä kutsua hyväksi hallintomalliksi.
Helsingin kaupungin palveluverkon tarkastelulle tarvitaankin nyt asukkaiden tarpeista ja kestävän kaupunkikehityksen periaatteista lähtevät perusteet. Puoluepoliittisesti sitoutumaton Peli seis! –kampanja esittää, että lähtökohdaksi otetaan EU:n kestävän kaupunkikehityksen indikaattorit ja niistä Suomen kuuden suurimman kaupungin vertailussa vuonna 2008 käytetty sovellus, joiden mukaan peruspalvelujen tulee olla kävelyetäisyydellä asunnoista. Jotta julkiset peruspalvelut olisivat kävelyetäisyydellä, tarvitaan lisää 11 yläasteen koulua, 26 lukiota (tai lukiot pitäisi sijoittaa ainakin tasaisemmin eri kaupunginosiin), 15 kirjastoa, 22 terveysasemaa, 7 nuorisotilaa ja 16 vanhustenpalvelujen toimipaikkaa.
Pelis seis –kampanja on puoluepoliittisesti sitoutumaton ryhmä, jonka toiminta alkoi facebook-yhteisössä vastalauseena kirjastojen suunnitelluille säästötoimille ja on muutamassa viikossa kasvanut jo yli 30.000 helsinkiläisen palvelujen leikkauksia vastustavaksi ryhmäksi.
KAUPUNGINHALLITUS JÄTTI PALVELUVERKKOASIAN PÖYDÄLLE MAANATAIN KOKOUKSESSA, KÄSITTELY JATKUU 18.1.2010.
Maanantaina 11.1.2010 klo 14.50. Peli seis! –kampanja luovutti mielenilmauksen yhteydessä Helnsigin kaupunginhallitukselle vaatimuksen uudenlaisista perusteista palveluverkon tarkastelulle kaupungintalon edustalla, Aleksanterinkatu 20. Luovutus tapahtui kaupungintalon ovella, koska kaupunginhallituksen puheenjohtaja kieltäytyi ottamasta sisätiloissa vastaan lähetystöämme.
Maanantai-illan kaupunginhallituksen kokouksessa ja sen jälkeisessä iltakoulussa kaupunginjohtaja Pajunen yritti kiirehtiä uuden lakkautuslistan sopimisesta ja toteuttamista lähiviikkojen aikana osana vuoden 2011 budjettiraamia. Siksi asukkaiden reagointi ja mielipiteiden kuuleminen on erittäin ajankohtainen ja kiireinen. Asukkaat ovat aloittaneet itse kuulemistilaisuuksien järjestäminen, ensimmäinen oli Käpylässä 7.1., seuraavat ovat Vallilan ja Roihuvuoren kirjastoissa alkavalla viikolla. Jo ensimmäisessä asukastilaisuudessa kävi ilmi, että asukkaiden lisäksi myös eri lautakuntien jäsenet kokevat tulleensa mielipiteineen ohitetuiksi. Onkin syytä kysyä, voiko tätä kutsua hyväksi hallintomalliksi.
Helsingin kaupungin palveluverkon tarkastelulle tarvitaankin nyt asukkaiden tarpeista ja kestävän kaupunkikehityksen periaatteista lähtevät perusteet. Puoluepoliittisesti sitoutumaton Peli seis! –kampanja esittää, että lähtökohdaksi otetaan EU:n kestävän kaupunkikehityksen indikaattorit ja niistä Suomen kuuden suurimman kaupungin vertailussa vuonna 2008 käytetty sovellus, joiden mukaan peruspalvelujen tulee olla kävelyetäisyydellä asunnoista. Jotta julkiset peruspalvelut olisivat kävelyetäisyydellä, tarvitaan lisää 11 yläasteen koulua, 26 lukiota (tai lukiot pitäisi sijoittaa ainakin tasaisemmin eri kaupunginosiin), 15 kirjastoa, 22 terveysasemaa, 7 nuorisotilaa ja 16 vanhustenpalvelujen toimipaikkaa.
Pelis seis –kampanja on puoluepoliittisesti sitoutumaton ryhmä, jonka toiminta alkoi facebook-yhteisössä vastalauseena kirjastojen suunnitelluille säästötoimille ja on muutamassa viikossa kasvanut jo yli 30.000 helsinkiläisen palvelujen leikkauksia vastustavaksi ryhmäksi.
KAUPUNGINHALLITUS JÄTTI PALVELUVERKKOASIAN PÖYDÄLLE MAANATAIN KOKOUKSESSA, KÄSITTELY JATKUU 18.1.2010.
23.12.2009
Mitä Kööpenhaminassa tapahtui?
Pelastiko Obama? Keitä ovat filippiiniläiset ex-neuvottelijat? Miksi salissa taottiin nyrkeillä pöytää?
Niinhän siinä kävi, että yksi sopimus sieltä tuli. Jätän analyysit sopimuksesta ja sen vaikutuksista myöhemmälle ja kerron ensin vain kokouksen viimeisen yön vaiheet.
Vaikka kansalaisjärjestöt käytännössä suljettiin kokouksen ulkopuolelle kahdeksi viime päiväksi, niin pääsin silti seuraamaan konferenssin viimeistä päivää ja yötä nollapisteestä, Bella Centeristä. Lehdistön määrälle ei asetettu rajoja, joten Voima-lehden kanssa saimme hankittua minulle pressikortin jonka avulla pääsin takaisin Bellaan sisälle.
Edelliset tilannetiedot perjantai-iltana tulivat siis suoraa kokoussalista. Silloin osapuolikokous (COP) keskeytettiin yhdeksän aikaan illalla ja jäimme odottamaan, että Rasmussen tai Hedegaard tulisivat päivittämään tilannetta, eli mitä suljettujen ovien takana käydyissä konsultaatioissa on saatu aikaiseksi. Osapuolet hajaantuivat kokoussalista käytäville odottamaan, syömään ja tutkimaan vuodettuja dokumentteja. "Puheenjohtajan ystävien" tekstistä levisi illan mittaan parikin versiota suljettujen ovien toiselle puolelle.
Kun kello läheni yhtätoista, alkoi kiertää huhu että Obama ja EU pitävät pian lehdistötilaisuuden. Kaikki olettivat, että samaan aikaan puheenjohtajisto tulisi kertomaan konsultaatioiden tilanteesta osapuolille. Lehdistökorttini kanssa yritin löytää Obaman lehdistötilaisuutta Bella Centeristä, mutta sitä ei näkynyt aikataulussa, eikä kukaan tuntunut tietävän missä tai milloin se on. Hetken kuluttua Obaman kasvot ilmestyivät kaikille televisioille, joita kokouskeskuksen käytävillä on. Siellä hän tyynesti kertoi koko maailmalle, että Kööpenhaminassa on päästy sopuun ilmastosopimuksesta!
Yllätys ja järkytys oli valtava! Suurin osa maista odotti yhä kokouksen alkamista, jossa heille esitettäisiin versio sopimustekstistä, kysyttäisiin heidän kantojaan ja ehdotuksiaan siihen ja sopimus ehkä mahdollisesti hyväksyttäisiin. Mutta nyt Obama oli jo televisiossa kertomassa maailmalle että sopuun on päästy ja sopimus on valmis. Tieto levisi median kautta maailmalle välittömästi. Pian se sai vahvistusta Gordon Brownilta, joka piti oman lehdistötilaisuutensa televisiossa samasta aiheesta. Pressikortistani huolimatta en näitä tilaisuuksia onnistunut Bella Centeristä löytämään.
Pian Brownin jälkeen löysin Meksikon presidentin lehdistötilaisuuden, jossa hän julisti että nyt sovitut ns. "Copenhagen Accords" tultaisiin muuttamaan lailliseksi sopimukseksi Meksikossa ensi vuonna. Myös EU piti puolenyön maissa lehdistötilaisuuden, jossa Barroso ja Renfeld kertoivat sopimuksen synnystä. EU:n asenne sopimuksiin oli selkeästi vähemmän positiivinen kuin Obaman, mutta silti oltiin tyytyväisiä sopimuksen syntyyn. Nämä molemmat tilaisuudet olivat Bella Centerissä, ja lehdistön kysymyksetkin kuulostivat kriittisemmiltä kuin Obaman kohdalla.
Välittömästi kun uutinen "sopimuksen synnystä" levisi osapuolille miltei kaikki, joita ei konsultaatioihin oltu kutsuttu, alkoivat valmistella vastalauseitaan. Pääsin läheltä katsomaan, miten Etelä-Amerikan ALBA-maat Bolivian johdolla laativat paperin, joka tuomitsi suljettujen ovien takana tapahtuneen epädemokraattisen neuvotteluprosessin. Se syntyi vajaassa tunnissa erään kahvihuoneen sohvaryhmässä lähinnä näihin delegaatioihin siirtyneiden filippiiniläisten toimesta.
Filippiineillä on ollut erittäin päteviä edustajia ilmastoneuvotteluissa viime vuosina. He ovat äänekkäästi ajaneet G77-ryhmän ja kehitysmaiden asiaa. Pari viikkoa ennen kokousta Hillary Clinton vieraili Filippiineillä ja sen jälkeen koko delegaatio erotettiin ja korvattiin uusilla neuvottelijoilla. Filippiinit olikin hyvin huomaamaton Kööpenhaminassa. Ne erotetut neuvottelijat taas toimivat Sudanin, Bolivian ja parin muun latinalaisen Amerikan delegaatioissa ja koittavat sitä kautta saada kehitysmaiden ääntä kuuluville.
Tässä vaiheessa yötä kaikki se työ, mitä osapuolet olivat viimeisen kahden vuoden aikana tehneet Balin tiekartan ohjaamina, näytti valuvan hukkaan. Myös se kaikki se työ ja ne neuvottelut, joita Kööpenhaminassa oltiin viimeisen kahden viikon aikana käyty, ei heijastunut Kööpenhaminan sopimuksen tekstissä. Teksti ei tullut osapuolten käymistä keskusteluista ja työryhmien vaivalla laatimista luonnoksista, vaan se oli kyhätty "puheenjohtajan ystävien" toimesta suljettujen ovien takana.
Viesti sopimuksen synnystä mediassa oli kuitenkin vielä hieman ennenaikainen. Sen tulisi nimittäin vielä saada YK:n ilmaston puitesopimuksen osapuolikokouksen hyväksyntä. Ja suuri enemmistö näistä osapuolista ei ollut vielä edes nähnyt virallista sopimustekstiä.
Kahden jälkeen aamuyöllä osapuolet alkoivat pikkuhiljaa valua pääneuvottelusalia kohti. Lehdistötilaisuudet olivat ohi. Neuvottelut saattaisivat alkaa milloin vain. Kolmelta puheenjohtaja Rasmussen astui sisään ja julisti osapuolikokouksen avatuksi. Samalla avustajat jakoivat Kööpenhaminan sopimuksen viisisivuisen tekstin kaikille salissa olijoille. Sitten Rasmussen ykskantaan ilmoitti, että kokous keskeytettäisiin tunniksi. Hän kehotti kaikkia menemään neuvottelemaan tilanteesta omiin ryhmiinsä ja osapuolikokousta jatkettaisiin neljältä aamulla.
Vasara paukahti pöytään päätöksen merkiksi, ilman että kukaan osapuolista sai suunvuoroa. Tätä eivät väsyneet delegaatit enää sulattaneet, he olivat odottaneet tätä kokousta jo tunteja. Vaikka keskustelua ei ollut avattu, olivat monet pyytäneet ns. point of order-puheenvuoroa. Nämä pyynnöt Rasmussen oli kuitenkin jättänyt huomiotta ennen kuin hän nuiji päätöksen pöytään. Tämä paitsi hyvien tapojen, myös kokouskäytännön vastaista.
Samalla kun Rasmussen nousi lähteäkseen, alkoi Venezuelan delegaatti hakata pöytäänsä nimikyltillään puheenjohtajan huomion kiinnittämiseksi ja puheenvuoron saamiseksi. Heti miltei kaikki salissa olijat liittyivät tähän rytmiin joko taputtaen käsiään tai lyöden pöytiään nimikylteillään. Silloin Rasmussen...
Kuten aikaisemmin sanoin, Kööpenhaminan yö oli vielä nuori. Jätetään jännitys vielä hetkeksi ilmaan. Jatketaan tästä seuraavalla kerralla.
Samuli Sinisalo on 24-vuotias opiskelija yhdysvaltalaisesta College of the Atlanticista. Sinisalo osallistuu joulukuussa 2009 Kööpenhaminan ilmastokokoukseen YK:n nuorisodelegaation edustajana ja raportoi kokouksesta Fifille.
Pelastiko Obama? Keitä ovat filippiiniläiset ex-neuvottelijat? Miksi salissa taottiin nyrkeillä pöytää?
Niinhän siinä kävi, että yksi sopimus sieltä tuli. Jätän analyysit sopimuksesta ja sen vaikutuksista myöhemmälle ja kerron ensin vain kokouksen viimeisen yön vaiheet.
Vaikka kansalaisjärjestöt käytännössä suljettiin kokouksen ulkopuolelle kahdeksi viime päiväksi, niin pääsin silti seuraamaan konferenssin viimeistä päivää ja yötä nollapisteestä, Bella Centeristä. Lehdistön määrälle ei asetettu rajoja, joten Voima-lehden kanssa saimme hankittua minulle pressikortin jonka avulla pääsin takaisin Bellaan sisälle.
Edelliset tilannetiedot perjantai-iltana tulivat siis suoraa kokoussalista. Silloin osapuolikokous (COP) keskeytettiin yhdeksän aikaan illalla ja jäimme odottamaan, että Rasmussen tai Hedegaard tulisivat päivittämään tilannetta, eli mitä suljettujen ovien takana käydyissä konsultaatioissa on saatu aikaiseksi. Osapuolet hajaantuivat kokoussalista käytäville odottamaan, syömään ja tutkimaan vuodettuja dokumentteja. "Puheenjohtajan ystävien" tekstistä levisi illan mittaan parikin versiota suljettujen ovien toiselle puolelle.
Kun kello läheni yhtätoista, alkoi kiertää huhu että Obama ja EU pitävät pian lehdistötilaisuuden. Kaikki olettivat, että samaan aikaan puheenjohtajisto tulisi kertomaan konsultaatioiden tilanteesta osapuolille. Lehdistökorttini kanssa yritin löytää Obaman lehdistötilaisuutta Bella Centeristä, mutta sitä ei näkynyt aikataulussa, eikä kukaan tuntunut tietävän missä tai milloin se on. Hetken kuluttua Obaman kasvot ilmestyivät kaikille televisioille, joita kokouskeskuksen käytävillä on. Siellä hän tyynesti kertoi koko maailmalle, että Kööpenhaminassa on päästy sopuun ilmastosopimuksesta!
Yllätys ja järkytys oli valtava! Suurin osa maista odotti yhä kokouksen alkamista, jossa heille esitettäisiin versio sopimustekstistä, kysyttäisiin heidän kantojaan ja ehdotuksiaan siihen ja sopimus ehkä mahdollisesti hyväksyttäisiin. Mutta nyt Obama oli jo televisiossa kertomassa maailmalle että sopuun on päästy ja sopimus on valmis. Tieto levisi median kautta maailmalle välittömästi. Pian se sai vahvistusta Gordon Brownilta, joka piti oman lehdistötilaisuutensa televisiossa samasta aiheesta. Pressikortistani huolimatta en näitä tilaisuuksia onnistunut Bella Centeristä löytämään.
Pian Brownin jälkeen löysin Meksikon presidentin lehdistötilaisuuden, jossa hän julisti että nyt sovitut ns. "Copenhagen Accords" tultaisiin muuttamaan lailliseksi sopimukseksi Meksikossa ensi vuonna. Myös EU piti puolenyön maissa lehdistötilaisuuden, jossa Barroso ja Renfeld kertoivat sopimuksen synnystä. EU:n asenne sopimuksiin oli selkeästi vähemmän positiivinen kuin Obaman, mutta silti oltiin tyytyväisiä sopimuksen syntyyn. Nämä molemmat tilaisuudet olivat Bella Centerissä, ja lehdistön kysymyksetkin kuulostivat kriittisemmiltä kuin Obaman kohdalla.
Välittömästi kun uutinen "sopimuksen synnystä" levisi osapuolille miltei kaikki, joita ei konsultaatioihin oltu kutsuttu, alkoivat valmistella vastalauseitaan. Pääsin läheltä katsomaan, miten Etelä-Amerikan ALBA-maat Bolivian johdolla laativat paperin, joka tuomitsi suljettujen ovien takana tapahtuneen epädemokraattisen neuvotteluprosessin. Se syntyi vajaassa tunnissa erään kahvihuoneen sohvaryhmässä lähinnä näihin delegaatioihin siirtyneiden filippiiniläisten toimesta.
Filippiineillä on ollut erittäin päteviä edustajia ilmastoneuvotteluissa viime vuosina. He ovat äänekkäästi ajaneet G77-ryhmän ja kehitysmaiden asiaa. Pari viikkoa ennen kokousta Hillary Clinton vieraili Filippiineillä ja sen jälkeen koko delegaatio erotettiin ja korvattiin uusilla neuvottelijoilla. Filippiinit olikin hyvin huomaamaton Kööpenhaminassa. Ne erotetut neuvottelijat taas toimivat Sudanin, Bolivian ja parin muun latinalaisen Amerikan delegaatioissa ja koittavat sitä kautta saada kehitysmaiden ääntä kuuluville.
Tässä vaiheessa yötä kaikki se työ, mitä osapuolet olivat viimeisen kahden vuoden aikana tehneet Balin tiekartan ohjaamina, näytti valuvan hukkaan. Myös se kaikki se työ ja ne neuvottelut, joita Kööpenhaminassa oltiin viimeisen kahden viikon aikana käyty, ei heijastunut Kööpenhaminan sopimuksen tekstissä. Teksti ei tullut osapuolten käymistä keskusteluista ja työryhmien vaivalla laatimista luonnoksista, vaan se oli kyhätty "puheenjohtajan ystävien" toimesta suljettujen ovien takana.
Viesti sopimuksen synnystä mediassa oli kuitenkin vielä hieman ennenaikainen. Sen tulisi nimittäin vielä saada YK:n ilmaston puitesopimuksen osapuolikokouksen hyväksyntä. Ja suuri enemmistö näistä osapuolista ei ollut vielä edes nähnyt virallista sopimustekstiä.
Kahden jälkeen aamuyöllä osapuolet alkoivat pikkuhiljaa valua pääneuvottelusalia kohti. Lehdistötilaisuudet olivat ohi. Neuvottelut saattaisivat alkaa milloin vain. Kolmelta puheenjohtaja Rasmussen astui sisään ja julisti osapuolikokouksen avatuksi. Samalla avustajat jakoivat Kööpenhaminan sopimuksen viisisivuisen tekstin kaikille salissa olijoille. Sitten Rasmussen ykskantaan ilmoitti, että kokous keskeytettäisiin tunniksi. Hän kehotti kaikkia menemään neuvottelemaan tilanteesta omiin ryhmiinsä ja osapuolikokousta jatkettaisiin neljältä aamulla.
Vasara paukahti pöytään päätöksen merkiksi, ilman että kukaan osapuolista sai suunvuoroa. Tätä eivät väsyneet delegaatit enää sulattaneet, he olivat odottaneet tätä kokousta jo tunteja. Vaikka keskustelua ei ollut avattu, olivat monet pyytäneet ns. point of order-puheenvuoroa. Nämä pyynnöt Rasmussen oli kuitenkin jättänyt huomiotta ennen kuin hän nuiji päätöksen pöytään. Tämä paitsi hyvien tapojen, myös kokouskäytännön vastaista.
Samalla kun Rasmussen nousi lähteäkseen, alkoi Venezuelan delegaatti hakata pöytäänsä nimikyltillään puheenjohtajan huomion kiinnittämiseksi ja puheenvuoron saamiseksi. Heti miltei kaikki salissa olijat liittyivät tähän rytmiin joko taputtaen käsiään tai lyöden pöytiään nimikylteillään. Silloin Rasmussen...
Kuten aikaisemmin sanoin, Kööpenhaminan yö oli vielä nuori. Jätetään jännitys vielä hetkeksi ilmaan. Jatketaan tästä seuraavalla kerralla.
Samuli Sinisalo on 24-vuotias opiskelija yhdysvaltalaisesta College of the Atlanticista. Sinisalo osallistuu joulukuussa 2009 Kööpenhaminan ilmastokokoukseen YK:n nuorisodelegaation edustajana ja raportoi kokouksesta Fifille.
1.12.2009
Talvisodan todelliset taustat
Viime päivinä tiedotusvälineissämme on puhuttu talvisodasta tavalla, jossa valitellaan miten nuoriso ei tunne historiaamme, mutta talvisotaan johtaneet tapahtumat esitetään vailla minkäänlaista kriittistä historiantuntemusta.
Heikki Sipilä esitti Kominform/vaihtoehtouutisissa 26.11.09 mm. seuraavaa: "Ajankohtainen kakkonen esitti tiistaina 24.11.2009 ohjelman "Venäjän uusi totuus talvisodasta". Tämäntyyppisten "asiaohjelmien" esittäminen TV:n kuvaruudussa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen toistunut aina silloin tällöin. Ohjelmassa väitetään "uutena venäläisenä tietona", että Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan ns. Mainilan laukausten tekosyyllä vuonna 1939. Saattaahan asia näin ollakin. Kuitenkaan sen enempää muissa yhteyksissä kyseenalaista mainetta niittänyt "asiantuntija" Timo Vihavainen kuin uusi Venäjällä aiheesta ilmestynyt kirjakaan eivät anna asiasta täyttä selvitystä.
"Venäläistieto" ei ole uusi. Vastaavia näkemyksiä on sillä taholla esitetty ennenkin, jos kohta myös päinvastaisia arvioita. Varmuutta tähän ehkä jokseenkin toisarvoiseen yksityiskohtaan tuskin koskaan saadaan. Aikalaisten kertomukset asiasta kummallakin puolella rintamaa ovat edelleenkin ristiriitaisia. Olennaista ja aivan varmaa sen sijaan on, että mm. Moskovan täysivaltainen erikoislähettiläs Boris Jartsev kävi Suomessa lukuisia kertoja kolmikymmenluvun lopulla ehdottamassa aluevaihtoja, joista olisi ollut hyötyä Leningradin puolustamisessa Lännestä käsin odotettavissa olevaa hyökkäystä vastaan. Ehdot olivat kohtuulliset ja selvää rahaakin tarvittavista tukikohta-alueista Suomelle luvattiin. Moskovan tapa lähestyä Suomea tässä vaiheessa oli ystävällinen, ei uhkaava.
Ehdotukset torjuttiin Suomessa tylysti ilman edes todellisia keskusteluita. Sota sytytettiin tässä tilanteessa, ei Mainilassa, olipa noiden laukausten laita niin tai näin. Sittemmin Leningrad joutui saartoon helvetillisine inhimillisine kärsimyksineen juuri niin kuin Stalin oli ennakoinut. Mitä olisikaan Leningradille tapahtunut, jollei Suomen vastaista rajaa olisi siirretty kauemmas talvisodassa?
Historiaa täytyy tarkastella kokonaisvaltaisena prosessina sen sijaan että pilkutetaan yksityiskohtia, joita sopivasti manipuloimalla saatetaan luoda jopa tulevaisuuden kannalta hyvinkin vaarallisella tavalla vääristyneitä mielikuvia".
Vastauksena viime päivien talvisodan uutisointiin haluamme välittää asioista kiinnostuneiden tietoon seuraavat artikkelit, jotka kertovat talvisotaan johtaneista syistä ja edeltävästä politiikasta:
1. Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus talvisodasta.
Tämä artikkeli julkaistiin kirjasena v. 1954. Sittemmin se julkaistiin mm. 90-luvulla Työkansan Sanomissa.
2. Timo Kangasmaa: Talvi- ja jatkosodan syistä keskustellaan edelleenkin.Tämä julkaistiin Kansan äänessä v. 2006-2008. Artikkeli valaisee mm. Suomen silloisten poliitikkojen toimia talvisodan alla ja sen aikana.
3. Heikki Männikkö: Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä
Artikkeli julkaistiin Kansan äänessä 2/2005. Se kertoo 30-luvun poliittisista sotaan johtaneista käännekohdista ja Neuvostoliiton pyrkimyksistä estää sota.
***************************************
Mauri Ryömä
ASIAKIRJOJEN TODISTUS NS. TALVISODASTA 1939–40
(Tämä Mauri Ryömän v. 1954 julkaistu kirjanen sisältää suuren määrän valokuvia, sekä valokuvajäljennöksiä kotimaisista ja ulkomaisista asiakirjoista sekä lehtileikkeistä, joita tähän artikkeliin emme voi ottaa mukaan, mutta jotka toisessa yhteydessä olisi aivan välttämätöntä julkaista
Nyt kun Talvisodan loppumisesta tulee 13.3.2000 kuluneeksi 60 vuotta, on syytä tuoda esiin tohtori Mauri Ryömän tutkimus Talvisodan syistä. Tutkimus on julkaistu marraskuussa 1954. Alkuperäisessä tutkimuksessa oli mukana laaja aineisto virallisten asiakirjojen kopioita, jotka joudumme jättämään pois tästä julkaistavasta liitteestä (ne olisi aivan välttämätöntä julkaista jossain toisessa yhteydessä). Kysymys Talvisodan syttymisen syistä, Suomen silloisen johdon politiikasta ja Neuvostoliiton roolista toisessa maailmansodassa on edelleenkin mitä ajankohtaisin asia. Totuus näistä asioista on kerrottava, koska vääristely jatkuu edelleenkin. Lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömä (1911–1958) toimi 30-luvulla Sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiivessä. Sodan aikana hän oli vankilassa. Rauhan tultua hän vuodesta 1944 toimi SKDL:ssä ja SKP:ssa. Ryömä oli SDP:n kansanedustajana 1936–37 ja SKDL:n kansanedustajana vuodesta 1944 lähtien kuolemaansa asti. Työkansan Sanomien päätoimittajana hän toimi vuodesta 1944 kuolemaansa asti.
Johdanto
Mikä johti siihen, että Suomi syksyllä 1939 - joutui onnettoman sodan jalkoihin?
Tätä kysymystä ei toistaiseksi ole läheskään riittävästi valaistu. Siitä osaltaan johtuu, että eräitä väärinkäsityksiä vieläkin saattaa esiintyä. Niiden poistaminen on sekä hyödyllistä että välttämätöntä.
Toisen maailmansodan jälkeen Englannissa, Ranskassa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa ja muualla julkaistut diplomaattiset asiakirjat, historialliset tutkielmat ja poliittisten johtohenkilöiden muistelmateokset antavat mahdollisuuden väärinkäsitysten täydelliseen poistamiseen sekä historiallisten tosiasioiden luotettavaan selvittämiseen.
Sodan syttymiseen johti ensiksikin se, että Saksan voimakas aseistaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtiin mahdolliseksi ja että tätä aseistamista edistettiin vielä Hitlerin vallankaappauksen jälkeenkin, vaikka Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat yleisesti tunnettiin.
Saksan aseistamisen rahoittajina ja Hitlerin hyökkäyssuunnitelmien avustajina toimivat varsinkin eräät Yhdysvaltain pankki- ja teollisuusmiehet, joista mainittakoon Arthur Vandenberg, Herbert Hoover, Henry Ford, veljekset John Foster ja Allen Dulles, William Bullitt, Randolph Hearst, William Kundsen ym. Näistä ensinmainittu, senaattori Vandenberg, osallistui San Franciscossa marraskuun 23. p:nä 1937 pidettyyn salaiseen neuvottelukokoukseen, jossa Hitlerin henkilökohtaisina edustajina olivat mukana von Tippelskirch ja von Killinger. Tässä kokouksessa senaattori Vandenberg lausui käsityksenään, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulisi pyrkiä tukemaan Hitleriä yhteisessä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.
Saksan aseistaminen ja Natsi-Saksan rahoittaminen kahden maailmansodan välisenä aikana on ensimmäinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.
Sodan syttymiseen johti toiseksi se, että Englannin ja Ranskan silloiset hallituspiirit torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset kollektiivisen (yhteis-) turvallisuusjärjestelmän pystyttämisestä, järjestelmän, jonka avulla Englanti, Ranska, Neuvostoliitto ja muut Euroopan valtiot olisivat yhteisvoimin voineet panna sulun Hitler-Saksan suunnittelemalle hyökkäyssodalle. Kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen avasi Hitler-Saksalle tien toisen maailmansodan sytyttämiseen.
Vuosina 1933–39, välittömästi Hitlerin vallankaappauksesta lähtien Neuvostoliitto työskenteli kansainvälisessä aseistariisumiskomissiossa, Kansainliitossa ja muualla hellittämättömästi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi uuden sodan uhkaa vastaan.
Englannin ja Ranskan hallituspiirit sitä vastoin rohkaisivat hyökkäyksen valmistelijoita solmimalla v. 1933 Saksan ja Italian kanssa "sopimuksen yhteisymmärryksestä ja yhteistoiminnasta".
Vuonna 1934 ne löivät uuden kiilan kollektiivisen turvallisuuden rintamaan edesauttamalla hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista Saksan ja Puolan välillä.
Vuosina 1935 ja 1936 länsivaltojen hallitukset antoivat Italian ja Saksan fasistihallituksille vapaat kädet hyökätä Abessiniaan ja Espanjaan.
Vuoden 1938 maaliskuun alussa Englannin hallitus antoi Hitler-Saksalle luvan Itävallan miehittämiseen.
Vihdoin syyskuun 29. p:nä 1938 Englannin ja Ranskan hallitusten edustajat allekirjoittivat Hitlerin ja Mussolinin kanssa surullisen kuuluisan Münchenin-sopimuksen, jolla Tshekkoslovakia luovutettiin Saksalle. Samassa yhteydessä Englannin pääministeri Chamberlain allekirjoitti Hitlerin kanssa Englannin ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen. Joulukuun 6. p:nä 1938 ulkoministerit Bonnet ja Ribbentrop allekirjoittivat myös Ranskan ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen.
Kaikki edellä luetellut länsivaltojen toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa hyökkäyksen valmistelussa Neuvostoliittoa vastaan ja ehkäistä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän aikaansaaminen, helpottivat toisen maailmansodan sytyttämistä.
Tämä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen, joka huipentui Münchenin-sopimukseen, on toinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.
Sodan syttymiseen johti lopuksi kenraali Mannerheimin ja Suomen muiden taantumuksellisimpien johtomiesten turmiollinen politiikka, jonka päämääränä oli vuoden 1918 alkaen ollut aseellinen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan ja joka sittemmin tuli palvelemaan Hitler-Saksan sodanvalmisteluja ja valloitussotaa.
Englannin hallituksen toimesta julkaistut diplomaattiset asiakirjat osoittavat, että varsinkin kenraali Mannerheim ja kokoomuspuolueen eräät johtohenkilöt syyllistyivät kahden maailmansodan välisenä aika useihin valtio- ja maanpetoksellisiin tekoihin maamme rauhaa ja valtiollista itsenäisyyttä vastaan. Vuoden 1946 helmikuun 9. p:nä ranskalainen aikakauslehti "France-Illustarion" julkaisi asiakirjoja, joiden mukaan Suomen äärimmäinen oikeisto oli jo v. 1935 solminut Hitler-Saksan kanssa kiinteän liittosopimuksen: Siinä oli Saksalle myönnetty oikeus sijoittaa sodan syttyessä joukkojaan Suomen alueelle; Hitler puolestaan oli luvannut Suomelle Neuvosto-Karjalan.
Maamme oikeistolaisten vallanpitäjien taukoamattoman yhteistyön taantumuksellisen Saksan kanssa todisti kokoomuspuolueen pitkäaikainen johtomies, jumaluusopin professori Paavo Virkkunen eduskunnassa vielä aselevon kynnyksellä, syyskuun 2. p:nä 1944: "Me olemme koko itsenäisyytemme ajan, kuluneen neljännesvuosisadan historian myrskyisissä oloissa, kulkeneet Saksan vanavedessä."
Maamme hallitsevien oikeistopiirien liittoutuminen Hitler-Saksan kanssa ja asennoituminen kollektiivisen turvallisuuden pyrkimystä vastaan sai kansainvälistä kantavuutta varsinkin vuonna 1939 ja antoi lopuksi sysäyksen ns. talvisodan syttymiseen.
Toisen maailmansodan aatto 1939
Vaikka lännen vallanpitäjät olivat vuosina 1933–38 kerta kerran jälkeen torjuneet Neuvostoliiton ehdotukset yhteisen turvallisuusjärjestelmän pystyttämiseksi Saksan valmisteleman hyökkäyksen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä suorastaan yllyttäneet Saksaa hyökkäyssodan aloittamiseen, niin Neuvostoliitto jatkoi vielä v. 1939 ponnistuksia yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Saksan hyökkäystä vastaan.
Keskeisimpien kysymysten joukkoon tuli tässä vaiheessa kuulumaan seuraavaa:
Jätetäänkö Hitler-Saksalle avoin tie hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta;
- vai hyväksytäänkö Neuvostoliiton ehdotukset tämän avoimen hyökkäystien sulkemisesta.
Edellinen vaihtoehto tarkoitti sodan sytyttämistä, mainittujen pienten maiden työntämistä sodan jalkoihin ja niiden valtiollisen riippumattomuuden tuhoamista.
Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti Euroopan rauhan turvaamista, Suomen ja Baltian-maiden pelastamista sodan koettelemuksilta sekä niiden valtiollisen riippumattomuuden vahvistamista.
Maamme silloinen puolustusministeri (1937–1940) Juho Niukkanen tunnustaan eräitä olennaisia tosiasioita muistelmissaan:
"Neuvostolähetystön virkailija Jartsevin vv. 1938–39 täällä käymät tukikohta- ja avunantosopimusneuvottelut, Neuvostoliiton erikoisvaltuutetun Steinin v. 1939 käymät samansisältöiset neuvottelut samoin kuin hänen ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettilään Derevjanskin Neuvostoliiton lähetystössä pidetyillä ns. "kaveriaamiaisilla" keväällä 1939 minulle ja ministeri Hannulalle esittämät perustelut Neuvostoliiton tukikohtaehdotuksille osoittivat Neuvostoliiton edellyttävän, että juuri Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliiton kimppuun. Käsitystä, että Saksa varustautui hyökkäystä varten myös Venäjälle, olivat omansa vahvistamaan tiedot Saksan armeijan valtavasta motorisoinnista, Hitlerin ja Saksan muiden johtajien pitämät, Neuvostoliittoon kohdistetut ja tulikiven katkua suitsevat puheet samoin kuin Saksan taholta tehdyt yritykset päästä liittoon Englannin kanssa ja saada vapaat kädet toiminnalle itää vastaan."
Oli päivän selvää, että Hitler valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan ja otti näissä valmisteluissa huomioon myös Suomen, joka lähes koko itsenäisyysaikansa oli kulkenut Saksan vanavedessä.
Sekä Englanti ja Ranska että myös Baltian-maat ja Suomi joutuivat määrittelemään kantansa mainittuihin kahteen vaihtoehtoon.
Kaikkien näiden maiden hallitsevat oikeistopiirit asettuivat edellisen, Saksan hyökkäystä ja sodan sytyttämistä suosivan vaihtoehdon kannalle. Ne torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset yhteistoiminnasta Saksan hyökkäystä vastaan.
Göringin "välimies" Wenner-Gren ja hänen tehtävänsä
Saksan salaisena asiamiehenä niissä hyökkäyksen valmisteluissa, joista ent. puolustusministeri Niukkanen mainitsee muistelmissaan, työskenteli tunnettu ruotsalais-amerikkalainen teollisuusmies tri Axel Wenner-Gren, "Herman Göringin välimies (mediator) venäläissuomalaisen sodan aikana". Tri Wenner-Grenin tehtäviin kuului käydä Saksan puolesta neuvotteluja Englannin hallituksen kanssa ja ns. "pohjoismaisen yhteistyön" avulla yllyttää Suomea myötäilemään Saksan hyökkäyspolitiikkaa. Kesäkuun 5. pnä 1939 Wenner-Gren toimitti Englannin pääministeri Chamberlainille yhteistoimintaa koskevan muistion, jonka hän toukokuun 25. pnä oli saanut Hitlerin lähimmältä mieheltä, pääsotarikollinen Hermann Göringiltä. Kesäkuun 6. pnä Chamberlain vastaanotti Wenner-Grenin, jolla oli Ruotsin kruununprinssin suosituskirje, ja neuvotteli tämän kanssa Saksan ja Englannin yhteisymmärryksen edellytyksistä. Kesäkuun 7. pnä pääministeri Chamberlain julisti Englannin parlamentin alahuoneessa, että oli mahdotonta tyrkyttää takuita valtioille, jotka eivät sitä halunneet, mikä merkitsi julkista kehotusta Baltian-maille ja Suomelle kieltäytyä yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan.
Kesäkuun 18. pnä 1939 Englannin kotijoukkojen ylipäällikkö kenraali Walter Kirke saapui silloisen ulko- ja vt. puolustusministeri Eljas Erkon kutsumana Suomeen viiden päivän vierailulle. Vierailunsa aikana kenraali Kirke suoritti "tarkastusmatkan Viipurin alueelle" ja neuvotteli kenraali Mannerheimin kanssa Neuvostoliiton ehdotuksista, jotka tarkoittivat yhteistyötä Saksan hyökkäyssuunnitelmia vastaan. Näissä neuvotteluissa Mannerheim lausui käsityksenään, että jos Neuvostoliiton ehdotukset hyväksyttäisiin, niin se tulisi vaatimaan sananvaltaa Suomen puolustussuunnitelmien laatimisessa, mitä "Suomi tietenkään ei voisi sietää". Ministeri Erkon tarjoamilla juhlapäivällisillä pitämässään puheessa kenraali Kirke viittasi Neuvostoliiton ehdotuksiin ja antoi tunnustuksensa Suomen vallanpitäjien asenteelle.
Kenraali Halderin vierailu Suomessa
Kesäkuun 29. pnä 1939 Hitler-Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder, joka oli muutamaa päivää aikaisemmin "tarkastanut" myös Baltian-maat, vuorostaan saapui ulko- ja vt. puolustusministeri Erkon vieraaksi ja vastaanotti pääministeri Cajanderilta Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Saman päivän iltana ministeri Erkko tarjosi valtioneuvoston juhlahuoneistossa päivälliset saksalaisen vieraan kunniaksi ja lausui tälle pitämässään puheessa:
"Saksan kunniakkaan armeijan edustajana, armeijan, jonka erinomaisia ominaisuuksia ihailemme, lausun teidät, herra kenraali, sydämellisesti tervetulleeksi. Muistelemme niitä suuria palveluksia, joita Saksa meille vaikeimpina kohtalon hetkinämme teki. Näiden palvelusten merkitys on saanut parhaimman ilmauksensa siten, että suurin osa korkeimmista saapuvillaolevista upseereistamme on saanut sotilaallisen kasvatuksensa Saksan armeijassa."
"Myös kuluneiden vaikeiden vuosien jälkeen Saksan puolustusvoimat ovat osoittaneet meitä kohtaan erinomaista suopeutta, jolle me olemme panneet suuren arvon."
"...Euroopan tilanne ei millään tavalla ole vakautunut. Tulevaisuus on hämärän peitossa ja monessa valtiossa vallitsee levoton ja hermostunut mieliala tulevaisuuteen nähden. Mitä Suomeen tulee, tahdon vain vakuuttaa Teille, että me täällä levottomista huhuista huolimatta suhtaudumme tulevaisuuteen päättäväisin ja rauhallisin mielin.
Näihin sanoihin vastasi kenraali Halder:
"...Suomen... armeijaan meitä saksalaisia sotilaita yhdistävät toveruuden ja perinteiden siteet. Tämän toveruuden syventäminen ja näiden perinteiden vaaliminen on näiden päivien oleellinen tehtävä, päivien, jotka saan viettää suomalaisten toverien seurassa."
"Te, Herra Ministeri, olette viitannut tulevaisuutta verhoavaan hämärään. Sellaisessa hämärässä on omakohtainen selvyys ja luja tahto sekä päättäväisyys ainoa valo, joka ohjaa oikeaan.
"...emme vain me saksalaiset sotilaat, mutta myöskin koko Saksan kansan suhtautuu tämän kannan omaksumiseen mitä myötämielisimmin..."
"...huomattavia sotilaallisia ominaisuuksia omaava puolustusystävällinen kansa ja määrätietoinen johto luovat sen aseen, jota hallitus selväpiirteisen tahtonsa toteuttamiseksi tarvitsee. Ymmärrän sen vuoksi, että Suomi nojaten tähän lujaan tahtoon sekä suureen puolustusvalmiuteen katsoo yhtä rauhallisesti tulevaisuuteen kuin Saksan kansakin.
Hitleriläinen kenraali W. Erfurth selittää muistelmateoksessaan hirtehishumoristisesti, että Halderin vierailun tarkoituksena oli ainoastaan vaalia "ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyttä suomalais-saksalaista aseveljeyttä (vapaaehtoinen suomalainen jääkäripataljoona Saksassa ja Saksan apu Suomelle "kansalaissodan" aikana 1918)"
Kesäkuun 30. pnä kenraali Halder matkusti Karjalan kannakselle tarkastamaan linnoituslaitteita ja seuraamaan tykistöammuntoja, ja seuraavana aamuna matka jatkui Kemiin ja Rovaniemelle.
Hallitus kieltäytyy yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan
Heinäkuun 14. pnä 1939 Englannin ulkoministeri Halifax vastaanotti Suomen lähettiläs Gripenbergin ja viittasi pääministeri Chamberlainin parlamentin alahuoneessa 10.7.1939 esittämään uuteen lausuntoon, jonka mukaan Englanti halusi säilyttää Baltian-maiden ja Suomen "puolueettomuuden". Tämäkin lausunto tarkoitti sitä, että Gripenberg luovutti Halifaxille muistion, jossa Suomen hallitus ilmoitti kieltäytyvänsä yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan ja tulevansa kohtelemaan "hyökkääjänä" jokaista valtiota, joka pyrkisi antamaan apua Saksan hyökkäyksen torjumisessa.
Elokuun 11.–12. pnä 1939 toimeenpantiin Karjalan kannaksella kenraali Mannerheimin johdolla suuret taisteluharjoitukset. Niiden yhteydessä puolustusministeri Niukkanen otti Ruotsin puolustusministeri Sköldin kanssa puheeksi Ruotsin osallistumisen "mahdolliseen Venäjän ja Suomen väliseen sotaan."
Tri C.O. Frietsch huomauttaa edellä mainittujen tapahtumien johdosta hienon ironisesti: "Voi olla, etteivät venäläiset oikein käsittäneet senkaltaisia seikkoja kuin linnoitustöitä Karjalan kannaksella, ulkomaalaisten upseerien vierailuja Leningradin melkein mielenosoituksellisessa läheisyydessä, taisteluharjoituksia jne. täysipainoisiksi ilmaisuiksi Suomen rauhantahdosta.
Suomen hallitsevat oikeistopiirit omaksuivat vuoden 1939 neuvottelujen tässä vaiheessa lännen vallanpitäjien ja Wenner-Grenin kaltaisten "välimiesten" toivoman torjuvan kannan Neuvostoliiton ehdotuksiin, joiden jopa Englannin nykyinen vanhoillinen pääministeri Winston Churchill silloin tunnusti vastaavan kaikkien rauhantahtoisten valtioiden elinetuja.
Siten mainitut oikeistopiirit myötäilivät Hitler-Saksan hyökkäyksen valmisteluja ja uuden sodan sytyttämistä.
Neuvostoliiton ja Suomen neuvottelut
Vuoden 1939 syksyyn mennessä sekä Englannin ja Ranskan että Baltian-maiden ja Suomen hallitsevat oikeistopiirit olivat antaneet selvästi ymmärtää, että niiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa sodan aloittamisessa ja hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta.
Tällaisella menettelyllään mainitut oikeistopiirit asettivat Neuvostoliiton ratkaistavaksi kysymyksen:
Mitä oli näissä olosuhteissa tehtävät Neuvostoliiton puolustamiseksi Hitler-Saksan hyökkäystä vastaan, hitleriläisen raakalaisvallan nujertamiseksi ja sodan lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti sekä Euroopan kansojen pelastamiseksi hitlerismin ikeestä.
Ratkaistessaan tätä kysymystä Neuvostoliitto näki välttämättömäksi ensiksikin suostua Saksan ehdotukseen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta. Tämä sopimus, joka allekirjoitettiin elokuun 23. pnä 1939, antoi Neuvostoliitolle vielä 22 kuukauden ajan varustautua edellä mainittujen tehtävien menestykselliseen suorittamiseen.
Toiseksi Neuvostoliitto syyskuun loppupuolella 1939 heikensi Saksan hyökkäysasemia pelastamalla Puolan itäisen osan saksalaiselta miehitykseltä: ottamalla haltuunsa Länsi-Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän sekä ryhtymällä rakentamaan puolustuslinjaa näiden alueiden länsirajalle.
Kolmanneksi Neuvostoliitto muutamia päiviä tämän jälkeen edelleen heikensi Saksan hyökkäysasemia solmimalla Baltian-maiden kanssa sopimukset keskinäisestä avunannosta.
Neljänneksi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin sulkeakseen sen avoimen hyökkäysreitin, jonka Suomen alueet tarjosivat Saksan hyökkäykselle varsinkin Leningradin väestö- ja teollisuuskeskusta vastaan. Tässä tarkoituksessa Neuvostoliitto lokakuun 5. pnä 1939 ehdotti Suomen hallitukselle neuvotteluja tällaisista toimenpiteistä.
Englannin pääministeri Churchill tunnusti Neuvostoliiton ehdotuksen oikeutuksen toteamalla Baltian-maiden kanssa syksyllä solmittujen sopimusten johdosta:
"Siten Neuvostoliiton sotavoimat olivat nopeasti pystyttäneet esteen Saksan mahdollisille pyrkimyksille sekä Leningradiin etelästä johtavalla tiellä että toisella puolella Suomenlahtea. Ainoastaan tie Suomen kautta jäi avoimeksi."
Mutta juuri tätä Suomen kautta kulkevaa reittiä pidettiinkin edullisimpana. Englantilainen "Times"-lehti totesi jo 17.4.1919: "Jos katsomme karttaa, havaitsemme, että Pietarin pääsee parhaiten Baltiasta ja että lyhin ja vaivattomin tie kulkee Suomen kautta, jonka rajat ovat vain kolmenkymmenen mailin päässä Venäjän pääkaupungista. Suomi on Pietarin ja Pietari Moskovan avain."
Erkko ja Tanner "neuvottelevat"
Millä tavoin maamme silloinen hallitus, jonka vaikutusvaltaisimpia jäseniä olivat ulkoministeri Erkko ja valtiovarainministeri Tanner, suhtautui Neuvostoliiton lokakuun 5. pnä tekemään ehdotukseen, joka kohdistui Suomen alueen kautta tulevaa Hitler-Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan?
Käytettävissä olevat diplomaattiset asiakirjat, itse tapahtumain kulusta puhumattakaan, tekevät oikeutta Neuvostoliiton tiedonantotoimiston v. 1948 julkaisemalle yhteenvedolle.
"Neuvostoliiton hallitus tiesi hyvin, että Suomen johtavien piirien fasistiset ainekset, jotka olivat kiinteässä yhteydessä hitleriläisiin ja joilla oli suuri vaikutusvalta Suomen armeijassa, pyrkivät kaappaamaan Leningradin. Sitä seikkaa, että Hitlerin armeijan yleisesikunnan päällikkö Halder kävi jo kesällä vuonna 1939 Suomessa antamassa ohjeita Suomen armeijan korkeimmille johtajille, ei voitu pitää sattumana. Oli vaikea epäillä, etteivätkö Suomen johtavat piirit olleet liitossa hitleriläisten kanssa, etteivätkö he aikoneet tehdä Suomesta hyökkäystukikohtaa Hitler-Saksan hyökkäykselle Neuvostoliiton kimppuun."
"...kaikki Neuvostoliiton yritykset päästä yhteisymmärrykseen Suomen hallituksen kanssa molempien maiden välisten suhteiden parantamiseksi olivat tuloksettomia."
"Suomen hallitus hylkäsi toisen toisensa jälkeen kaikki Neuvostoliiton ehdotukset, joiden tarkoituksena oli taata Neuvostoliiton ja samalla Leningradin turvallisuus, siitä huolimatta, että Neuvostoliitto oli valmis tyydyttämään Suomen oikeutetut vaatimukset."
"Näillä ja muilla samantapaisilla vihamielisillä teoilla ja provokaatioilla Neuvostoliiton-Suomen rajalla Suomi pani alulle sodan Neuvostoliittoa vastaan."
Vaikka Yhdysvalloissa julkaistu asiakirjakokoelma Saksan ulkopolitiikasta on kokoonpantu tarkoituksella antaa Neuvostoliiton pyrkimyksistä harhaanjohtava ja epäedullinen kuva, niin sekään ei voi olla todistamatta, että maamme vallanpitäjien suhtautuminen Neuvostoliiton ehdottamiin neuvotteluihin palveli ensi sijassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Tällainen suhtautuminen ei voinut olla johtamatta neuvottelujen katkeamiseen ja sodan puhkeamiseen.
Kun Neuvostoliiton ehdotus oli jätetty Suomen lähettiläälle Moskovassa lokakuun 5. päivän iltana, niin jo seuraavana päivänä Saksan täkäläinen lähettiläs Wipert von Blücher saattoi "erittäin kiireellisessä" sähkeessä tiedottaa Saksan ulkoministeriölle seuraavaa:
"Ulkoministeri ilmoitti minulle erittäin luottamuksellisesti, että Molotov oli eilen sanonut Suomen ministerille Moskovassa, että, ottaen huomioon sodan johdosta syntyneen tilanteen, Venäjän hallitus haluaisi vaihtaa mielipiteitä poliittisista kysymyksistä Suomen hallituksen kanssa. Venäjän hallitus toivoo, että ulkoministeri tai joku muu Suomen hallituksen täysivaltainen edustaja saapuisi Moskovaan mahdollisimman pian."
"Ulkoministeri korosti, että jos Venäjä miehittäisi Ahvenanmaan tai jonkun tärkeän suomalaisen tukikohdan (harbor) [anlegeplatz], Baltian strateginen tilanne muuttuisi perusteellisesti Saksan vahingoksi. Hän vihjaisi hienovaraisesti haluavansa tietää, tulisiko Suomi saamaan mitään tukea Saksalta Venäjän esittäessä kohtuuttomia vaatimuksia..."
Tästä sähkeestä käy ilmi, että ministeri Erkko, joka julkisuudessa esiintyi "ehdottoman puolueettomuuden" kannattajana, aloitti neuvottelut Saksan hyökkäyksen torjumiseksi vihjaisemalla "erittäin luottamuksellisesti" ja "hienovaraisesti" Saksan lähettiläälle, että Saksan tulisi pyrkiä ehkäisemään sen hyökkäysvalmistelujen torjumista tarkoittavat toimenpiteet.
Silloinen puolustusministeri Niukkanen selostaa maamme vallanpitäjien neuvottelutapojen toista puolta:
"Yleisesikunnassa ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa katsottiinkin tilanne sellaiseksi, että oli ryhdyttävä varmistustoimenpiteisiin... Niinpä pantiinkin 6.10.1939 aikaisemmin selostettu aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto käyntiin. Rauhanajan armeijan - joka oli vahvistettu jo siten, että 21.8. kotiutetut asevelvolliset oli 15.9. kutsuttu takaisin palvelukseen... - käskettiin siirtyä sodan ajan kokoonpanoon ja lähetettiin Kannakselle... Käkisalmen, Salmin, Lieksan ja Joensuun sotilaspiirien joukot kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Näillä käskyillä kokoontui neljässä vuorokaudessa n. 50 000 miestä." "Samana päivänä lähtikin Turun, Keski-Suomen ja Karjalan sotilasläänien reserviläisille henkilökohtainen käsky, jossa heidät kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Muutaman vuorokauden kuluessa olivat siten kokoontuneet ensimmäiset varsinaiset liikekannallepannut reserviläisdivisioonat, yksi Länsi- ja toinen Itä-Kannakselle sekä kolmas Laatokan pohjoispuolelle. Aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto oli toiminut nopeasti, äänettömästi ja täsmällisesti."
Maamme vallanpitäjien harrastama ns. voimapolitiikka palveli Hitlerin hyökkäyssuunnitelmia ja teki mahdottomaksi ystävällisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa hyökkäyksen uhkaa vastaan.
Diplomaattista toimintaa
Edellä mainittujen "hienovaraisten vihjausten" ja "varmistustoimenpiteiden" jälkeen hallitus lokakuun 9. päivän iltana lähetti valtioneuvos J.K. Paasikiven Moskovaan ottamaan selvää Neuvostoliiton ehdotuksista, mutta varustamatta häntä kuitenkaan asianmukaisilla neuvotteluvaltuuksille.
Samalla lokakuun 9. päivälle on päivätty Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin, vapaaherra Ernst von Weizsächerin allekirjoittama muistio, jonka mukaan:
"Ruotsin ministeri kävi tänään luonani kertoen minulle, että Baltian alueella syntyisi erittäin vakava tilanne, jos Venäjä esittäisi Suomelle vaatimuksia... Ministeri halusi saattaa edellä sanotun tietooni ottaen huomioon Ruotsin ja Suomen väliset suhteet. Ei tulisi unohtaa, että Suomessa päinvastoin kuin Virossa ja Latviassa pitivät valtaa vahvat ja pontevat (vigorous) voimat...
Seuraavan, lokakuun 10. päivän iltana von Blücher lähetti Saksan ulkoministeriölle Helsingistä mm. seuraavat kaksi "erittäin kiireellistä" tiedonantoa:
"Ulkoministeri jätti minulle seuraavalla tavalla muotoillun kysymyksen: 'Pidättyykö Saksa häiritsemästä Ruotsia, jos Ruotsi tulisi Suomen avuksi sotilaallisesti?'..."
Varsin valaisevat on Saksan ulkoministeriön neuvosmies Walther Hewel'n laatima muistio "ruotsalaisen tutkimusmatkailija Sven Hedinin vierailusta Führerin luona lokakuun 16. pnä 1939". Hedin, joka kuului Hitlerin henkilökohtaisiin ystäviin, työskenteli toisen maailmansodan aikana Saksan tiedustelulaitoksen hyväksi. Muistio kertoo:
Sven Hedinin arveli, että Ruotsi joutuisi pian auttamaan Suomea, ja pelkäsi, että Ruotsi täten joutuisi vastakkain Saksan kanssa... Sven Hedinin kysyessä, eikö Führer voisi auttaa Ruotsia, tämä sanoi, että hän ei hyökkäisi Ruotsin selkään..."
"Hyvästellessään Hedin kysyi vielä kerran, mitä Saksalla oli sanottavana Ruotsille, jos tämä joutuisi vaikeuksiin Suomen takia: 'Antaako Saksa Ruotsille siunauksensa tässä taistelussa?' Führer vastasi: 'Me emme hyökkää Ruotsin selkään'."
Lokakuun 18. pnä 1939 alkoi Tukholmassa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtionpäämiesten ja ulkoministerien yhteinen konferenssi.
Konferenssin kulissientakaisiin järjestäjiin kuului aikaisemmin mainittu Göringin "välimies" Axel Wenner-Gren.
Sven Hedin ehätti parahiksi Tukholmaan saattaakseen tietoon, että Hitler ei aio "hyökätä Ruotsin selkään", jos se "joutuu auttamaan Suomea".
Englantilainen oikeistolehti "Daily Mail" oli edellisenä päivänä (17.10.1939) antanut konferenssille evästyksensä:
"Jos presidentti Kallio voi saada muodolliset takeet sotilaallisesta, moraalisesta ja rahallisesta avusta, Suomi tulee pitämään hyvin puolensa."
Tukholman konferenssi ei ylenkatsonut englantilaista evästystä eikä tuottanut pettymystä Hitlerin ja Göringin "välimiehille".
Erkko ja Tanner "pitivät puolensa" Neuvostoliiton ja Suomen välisissä neuvotteluissa niin hyvin, että sota alkoi marraskuun 30 pnä ja päättyi Moskovan rauhaan maaliskuun 12. pnä 1940.
Maamme hallitsevat oikeistopiirit, joiden torjuva suhtautuminen Neuvostoliiton ehdotuksiin syksyllä 1939 palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja, perustelivat tätä suhtautumistaan väittämällä puolustavansa Suomen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Tämä merkitsi väitettä, että Neuvostoliiton ehdotukset muka kohdistuivat maamme itsenäisyyttä ja riippumattomuutta vastaan.
Tällaiset väitteet ovat jyrkässä ristiriidassa totuuden kanssa. Neuvostoliiton toimenpiteet tarkoittivat Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumista, hitlerismin murskaamista ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamista. Johdonmukainen suomalainen isänmaanystävä ei voi olla hyväksymättä Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi.
Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat sitä vastoin tähtäsivät Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden ja riippumattomuuden hävittämiseen, näiden maiden muodostamiseen Saksan alusmaiksi. Avustaessaan Hitlerin hyökkäyspolitiikkaa Suomen taantumukselliset vallanpitäjät avustivat pyrkimystä maamme riippumattomuuden hävittämiseen. Näiden vallanpitäjien menettely, joka johti sotaan Neuvostoliittoa vastaan, ansaitsee siis ankaran tuomion.
Ns. talvisota 1939–1940
Edellä selostetut tosiasiat kumoavat tarinan, että Mannerheimin ja Tannerin johtamat piirit olisivat ns. talvisodassa taistelleet Hitler-Saksan valtapyrkimyksiä vastaan, Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Todellisuudessa mainitut piirit taistelivat Hitlerin valtapyrkimysten puolesta, maamme itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaamista vastaan.
Asiakirja-aineisto vahvistaa nämä toteamukset.
Lähettiläs von Blücherin raporteissa Saksan ulkoministeriölle sodan syttymisen jälkeen toistuu lakkaamatta valitus, että Neuvostoliitto vaarantaa Saksan tärkeitä etuja, etenkin kuparin, molybdeenin ja nikkelin saantia Suomesta.
Joulukuun 7. pnä 1939 von Blücher osoittaa valituksensa henkilökohtaisesti vapaaherra von Weizsäckerille ja selittää seikkaperäisesti, mitä Neuvostoliiton toimenpiteet merkitsivät Saksan sodankäynnin kannalta:
"...meille merkitsee sitä, että Suomi lakkaa olemasta eräiden sellaisten raaka-aineiden hankkija, jotka ovat sotaa varten erittäin tärkeitä - kupari, molybdeeni sekä myöhemmin mahdollisesti nikkeli ja rauta - ja myöskin eläinkunnasta saatavat elintarvikkeet, varsinkin Pohjoisen Jäämeren kala..."
"Yhteenvetona haluaisin sanoa, että Venäjä, jolla ei ole mitään menetettävänä Suomessa tai muualla Pohjolassa, suorittaa nykyisen linjansa kustannukset Saksan taskusta. Venäjän toimenpide tulee Saksalle maksamaan.
1. Laivaliikenteen halvaantuminen Suomen kanssa;
2. Kaupankäynnin pysähtyminen Suomen kanssa;
3. Koko saksalaisen asutuksen evakuoimisen ja niiden saavutusten poisheittäminen, jotka saksalaiset ovat luoneet vuosikymmenien työllä;
4. Vaaran, että koko Itämeren kauppa halvaantuu..."
Mussolinin ulkoministerin, kreivi Cianon päiväkirja sisältää seuraavan merkinnän joulukuun 8. päivältä 1939:
"Vastaanotan Suomen ministerin, joka kiittää minua maalleen annetusta moraalisesta avusta sekä pyytää aseita ja mahdollisesti spesialisteja. Meidän taholtamme ei ole mitään aseiden lähettämistä vastaan; muutamia lentokoneita on jo lähetetty. Tämä on kuitenkin mahdollista ainoastaan niin kauan kuin Saksa sallii kuljetuksen. Mutta kuinka kauan Saksa tulee vielä suostumaan? Ministeri vastaa, että se puoli asiasta on järjestyksessä, ja uskoo minulle, että Saksa itsekin on toimittanut aseita Suomelle, luovuttaen tälle määrättyjä varastoja, varsinkin puolalaisesta sotasaaliista."
Fasistisen Italian yhteistyö Suomen hallitsevien oikeistopiirien kanssa todistetaan edelleen saman päiväkirjan merkinnöissä tammikuun 2. ja 15. päiviltä 1940:
"Suostutan Ducen sallimaan vapaaehtoisten lähettämisen Suomeen, missä tarvitaan taistelulentäjiä ja tykistömiehiä. Huomenna sovin asiasta Suomen ministerin kanssa."
"Asetan ulkoministeriöön erityisen toimiston Suomea varten. Tämän toimiston tehtävänä on yhdensuuntaistaa kaikki poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset ponnistuksemme tämän Baltian kansakunnan hyväksi. Uskon sen kapteeni Bechille."
Ulkoministeri Tannerin tamperelainen äänenkannattaja "Kansan Lehti" esitti pääkirjoituksessaan 24.1.1940 kiitoksensa Italian fasistihallitukselle:
"Neuvostoliiton bolshevistinen propaganda on Suomen tapahtumien yhteydessä viime viikkoina suunnannut rumputulensa... viimeksi myös Italiaan, koska Mussolini on näyttänyt omaksuvan päättävän kannan kommunismia vastaan... Italian johdonmukainen pysyminen vanhassa kommunisminvastaisessa asenteessaan ärsyttää tietenkin Kremlin itsevaltiasta... Suomi on Pohjolan lukkona neuvostovaltaa vastaan, Italian johtama valtaryhmitys kaakon vartijana, länsivaltojen ja Turkin liitto salmien sekä Etu-Aasian suojana, Japani vartioimassa kaukoitää.
Nämä ns. vapaan maailman silloiset ääripiirteet osoittavat havainnollisesti, millaisten etujen puolesta maamme vallanpitäjät kävivät talvisotaansa.
Amerikkalaisen senaattori Vandenbergin joulukuun 8. pnä 1939 esittämä vaatimus, että Yhdysvaltain olisi katkaistava diplomaattiset suhteensa Neuvostoliittoon, osoitti hänen johdonmukaisesti noudattavan aikaisemmin mainitussa neuvottelukokouksessa 23.11.37 edustamaansa hitleriläistä linjaa.
Valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjoista ja muista lähteistä käy ilmi, että maamme useat oikeistojohtajat suhtautuivat talvella 1940 myötämielisesti pyrkimyksiin, jotka tähtäsivät Hitler-Saksan ja länsivaltojen sotatoimien yhdistämiseen Neuvostoliittoa vastaan. Näiden pyrkimysten menestyminen olisi epäilemättä aiheuttanut Suomen täydellisen raunioitumisen ja todennäköisesti pitkittänyt toista maailmansotaa jopa vuosilla. Ruotsin silloinen ulkoministeri Günther kertoo muistiinpanoissaan keskustelustaan Pariisista saapuneen Ruotsin pääkonsuli Nordlingin kanssa maaliskuun 2. pnä 1940:
"Nordling ilmoitti, että Ranskan hallitus nyt olisi valmis lähettämään joukkoja Suomeen, ensi kädessä 50 000 miestä, jotka lähetettäisiin Narvikin kautta. Näiden joukkojen lähettäminen sisältyisi yleiseen hyökkäyssuunnitelmaan Neuvostoliittoa vastaan, suunnitelmaan, joka maaliskuun 15. päivästä alkaen pannaan käyntiin Bakua vastaan ja jo sitä ennen Suomen kautta."
Tämän "yleisen hyökkäyssuunnitelman" pohjoisen osan toteuttamista varten Englannin ja Ranskan taantumusaineksilla oli Helsingissä "erikoislähettiläinään" kenraali Ling ja eversti Ganeval, jotka ylläpitivät kosketusta Mannerheimiin, Rytiin ja Tanneriin. Neuvostoarmeijan läpimurto Kannaksella ja sitä seurannut rauhansopimus tekivät tämän mielettömän suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.
Hitlerin "ensimmäinen kierros"
Neuvostohallituksen kaukonäköinen politiikka esti Saksaa tällä kertaa toimeenpanemasta avointa sotilaallista interventiota Suomeen, kuten oli tapahtunut v. 1918. Hitler ja kumppanit olivat kuitenkin täysin selvillä siitä, että Suomen taantumus taisteli talvisodassa heidän etujensa puolesta.
Edellä on jo ollut puhetta Hitler-Saksan myötävaikutuksesta Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939–1940.
Ei ole yllättävää, että kreivi von der Goltz, joka v. 1918 johti Saksan interventiojoukkoja Suomessa, syksyllä 1939 kiiruhti vakuuttamaan Mannerheimille solidaarisuuttaan.
Hitlerin ulkoministeri Ribbentrop kertoo muistelmissaan:
"Tässä selkkauksessa monien saksalaisten, Hitler mukaan luettuna, myötätunto on suomalaisten puolella. Tämä oli inhimillisesti ymmärrettävää, ja muistaen ensimmäisen maailmansodan aikaista asetoveruutta minäkään en evännyt suomalaisilta myötätuntoani tässä sodassa..."
Äskettäin on väitetty, että Hitler käydessään 4.6.1942 Mannerheimia tervehtimässä esitti tälle valittelunsa:
"...valitan kovin, ettemme me - Jumala olkoon Suomen kansalle armollinen - voineet ensimmäisellä "kierroksella" auttaa. Mutta se ei ollut mahdollista."
Silloinen puolustusministeri Niukkanen on kyllin rehellinen tunnustaakseen, että Suomen talvisota Neuvostoliittoa vastaan palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Hän huomauttaa, että Saksan taholta "kehotettiin Ruotsia antamaan Suomelle kaikkea mahdollista apua", ja väittää:
"Tunnettua oli, että ainakin Saksan sotilasjohdon ehdoton myötätunto oli koko ajan Suomen puolella. Se toivoi Suomen vastarinnan olevan senkin vuoksi mahdollisimman lujaa, että venäläiset joutuisivat paljastamaan uusia sodankäyntimenetelmiään, koska se oli tietoinen siitä, että Saksan ja Neuvostoliiton aseellinen yhteentörmäys ei ollut vältettävissä."
"...Saksa olisi mielellään nähnyt Ruotsin ja länsivaltojen avustavan meitä tehokkaasti ja siten liittyvän rinnallemme sotaan Neuvostoliittoa vastaan... Saksalle ei voinut ollut mikään niin toivottavaa kuin se, että Englanti olisi asennoitunut Neuvostoliittoa vastaan."
Se, että Suomen taantumus talvisodassa palveli natsilaisen diktatuurin etuja, kumoaa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja SAK:n johtomiesten julistuksessaan 4.12.1939 esittämän väitteen, että he olisivat taistelleet "maan itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan puolesta". Yhtä kaukana maamme itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan eduista oli sekin, että Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, "neuvoteltuaan asiasta myöskin Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton työvaliokunnan kanssa", helmikuun 15. pnä 1940 solmi yhteistyösopimuksen fasistisen suojeluskuntajärjestön kanssa ja sopimukseen liittyvässä julkilausumassaan ilmoitti, että "puoluetoimikunta ei katso enää olevan olemassa esteitä sosialidemokraattisesti ajattelevan työväen liittymiselle suojeluskuntiin".
Hallituspiirien mielialat ja suunnitelmat talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin rauhan solmiminen oli käynyt väistämättömäksi, kuvastuvat eräistä lausunnoista valtioneuvoston istunnossa maaliskuun 9. p:nä 1940 klo 22.
Söderhjelm: "Minusta olisi helpompaa mennä tähän, jos oltaisiin vakuutettuja siitä, että kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan."
Tanner: "Ajatus on sellainen, mutta sitä ei saa esittää. Luulen, että jokainen ajattelee, että jos tulee otollinen hetki, valloitetaan menetetty alue takaisin."
Taistelu Suomen itsenäisyydestä
Hitler-Saksan ja Suomen sotilaspiirit tunnustivat "jatkosodan" aikana avoimesti, että ns. talvisota Neuvostoliittoa vastaan 1939–1940 oli esinäytös Saksan hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan 1941–1944. Saksalainen yliluutnantti George Soldan ilmoittaa nojaavansa Suomen armeijan päämajan käsityksiin lausuessaan helmikuussa 1943 erään talvisotaa koskevan propagandateoksen johdannossa:
"Tällä hetkellä on lupa luonnehtia Suomen sankaritaistelu talvella 1939/40 sen valtavan kamppailun esinäytökseksi, jota me edelleen käymme. Se on muodostunut suorastaan osaksi omaa taisteluamme.
Jos Saksan ja Suomen taantumukselliset vallanpitäjät olisivat menestyneet sodankäynnissään vuosina 1939–1944, niin Suomi olisi menettänyt valtiollisen itsenäisyytensä ja liitetty Saksan valtakuntaan. Tämä päämäärä vahvistettiin Hitlerin päämajassa 16.7.41 käydyssä neuvottelussa, jota koskeva muistio kertoo:
"Suomalaiset halusivat Itä-Karjalan, mutta Saksa ottaa Kuolan niemimaan siellä olevien suurten nikkelikaivosten takia.
Suomen liittämistä (annexation) liittovaltioksi olisi valmisteltava varovaisesti. Suomalaiset haluavat Leningradin aluetta; Führer hävittää Leningradin maan tasalle ja luovuttaa sen sitten suomalaisille."
Taistelu Saksan ja Suomen hallitsevien oikeistopiirien sodankäyntiä vastaan vuosina 1939–1944 oli taistelua Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli osallistua tähän taisteluun kaikella voimallaan.
Neuvostoliiton viisas politiikka toisen maailmansodan edellä ja aikana loi edellytykset Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumiselle, hitleriläisen sotakoneiston nujertamiselle ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiselle.
Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli tukea Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi ja Suomen kuten muiden Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiseksi.
Loppulause
Tässä kirjasessa esitettyjen asiatietojen tarkoituksena on hälventää väärinkäsityksiä, jotka ovat omiaan hidastuttamaan Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden kehittymistä, jarruttamaan kamppailua maamme rauhan turvaamiseksi ja siten vahingoittamaan kansamme perusetuja.
Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.
Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.
Tietämättömyyteen vedotaan joskus lieventävänä asianhaarana, mutta se ei suinkaan tee rikollista menettelyä kunniakkaaksi. Jos rikollinen toiminta jatkuu, vaikka tosiasiat ovat tiedossa, niin tietämättömyyteen ei ole mahdollista vedota edes lieventävänä asianhaarana.
Kaikki se, mitä nykyään tiedetään tapahtumista 15 vuotta sitten, antaa kansallemme aihetta seuraaviin johtopäätöksiin:
I. Maamme silloisten vallanpitäjien politiikan puolustaminen ja heidän ns. talvisotansa muistojen vaaliminen merkitsee ja tarkoittaa itse asiassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan puolustamista. Se tähtää taantumuksen perinteellisen saksalais-suomalaisen aseveljeyden elvyttämiseen ja palvelee Saksan uuden hyökkäyksen valmisteluja maamme riippumattomuutta vastaan.
- Mainitun politiikan puolustaminen ja vaaliminen on ehdottomasti tuomittava.
II. Länsi-Saksan natsilaisen sotakoneiston kunnostaminen kohdistuu jälleen Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden rauhaa ja riippumattomuutta vastaan.
- Suomen hallitusvallan ja kaikkien maamme riippumattomuuden ja rauhan kannattajien velvollisuutena on siis osallistua kamppailuun Länsi-Saksan jälleen varustelua vastaan.
Viime päivinä tiedotusvälineissämme on puhuttu talvisodasta tavalla, jossa valitellaan miten nuoriso ei tunne historiaamme, mutta talvisotaan johtaneet tapahtumat esitetään vailla minkäänlaista kriittistä historiantuntemusta.
Heikki Sipilä esitti Kominform/vaihtoehtouutisissa 26.11.09 mm. seuraavaa: "Ajankohtainen kakkonen esitti tiistaina 24.11.2009 ohjelman "Venäjän uusi totuus talvisodasta". Tämäntyyppisten "asiaohjelmien" esittäminen TV:n kuvaruudussa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen toistunut aina silloin tällöin. Ohjelmassa väitetään "uutena venäläisenä tietona", että Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan ns. Mainilan laukausten tekosyyllä vuonna 1939. Saattaahan asia näin ollakin. Kuitenkaan sen enempää muissa yhteyksissä kyseenalaista mainetta niittänyt "asiantuntija" Timo Vihavainen kuin uusi Venäjällä aiheesta ilmestynyt kirjakaan eivät anna asiasta täyttä selvitystä.
"Venäläistieto" ei ole uusi. Vastaavia näkemyksiä on sillä taholla esitetty ennenkin, jos kohta myös päinvastaisia arvioita. Varmuutta tähän ehkä jokseenkin toisarvoiseen yksityiskohtaan tuskin koskaan saadaan. Aikalaisten kertomukset asiasta kummallakin puolella rintamaa ovat edelleenkin ristiriitaisia. Olennaista ja aivan varmaa sen sijaan on, että mm. Moskovan täysivaltainen erikoislähettiläs Boris Jartsev kävi Suomessa lukuisia kertoja kolmikymmenluvun lopulla ehdottamassa aluevaihtoja, joista olisi ollut hyötyä Leningradin puolustamisessa Lännestä käsin odotettavissa olevaa hyökkäystä vastaan. Ehdot olivat kohtuulliset ja selvää rahaakin tarvittavista tukikohta-alueista Suomelle luvattiin. Moskovan tapa lähestyä Suomea tässä vaiheessa oli ystävällinen, ei uhkaava.
Ehdotukset torjuttiin Suomessa tylysti ilman edes todellisia keskusteluita. Sota sytytettiin tässä tilanteessa, ei Mainilassa, olipa noiden laukausten laita niin tai näin. Sittemmin Leningrad joutui saartoon helvetillisine inhimillisine kärsimyksineen juuri niin kuin Stalin oli ennakoinut. Mitä olisikaan Leningradille tapahtunut, jollei Suomen vastaista rajaa olisi siirretty kauemmas talvisodassa?
Historiaa täytyy tarkastella kokonaisvaltaisena prosessina sen sijaan että pilkutetaan yksityiskohtia, joita sopivasti manipuloimalla saatetaan luoda jopa tulevaisuuden kannalta hyvinkin vaarallisella tavalla vääristyneitä mielikuvia".
Vastauksena viime päivien talvisodan uutisointiin haluamme välittää asioista kiinnostuneiden tietoon seuraavat artikkelit, jotka kertovat talvisotaan johtaneista syistä ja edeltävästä politiikasta:
1. Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus talvisodasta.
Tämä artikkeli julkaistiin kirjasena v. 1954. Sittemmin se julkaistiin mm. 90-luvulla Työkansan Sanomissa.
2. Timo Kangasmaa: Talvi- ja jatkosodan syistä keskustellaan edelleenkin.Tämä julkaistiin Kansan äänessä v. 2006-2008. Artikkeli valaisee mm. Suomen silloisten poliitikkojen toimia talvisodan alla ja sen aikana.
3. Heikki Männikkö: Sota kypsyi kapitalistisen maailman sisällä
Artikkeli julkaistiin Kansan äänessä 2/2005. Se kertoo 30-luvun poliittisista sotaan johtaneista käännekohdista ja Neuvostoliiton pyrkimyksistä estää sota.
***************************************
Mauri Ryömä
ASIAKIRJOJEN TODISTUS NS. TALVISODASTA 1939–40
(Tämä Mauri Ryömän v. 1954 julkaistu kirjanen sisältää suuren määrän valokuvia, sekä valokuvajäljennöksiä kotimaisista ja ulkomaisista asiakirjoista sekä lehtileikkeistä, joita tähän artikkeliin emme voi ottaa mukaan, mutta jotka toisessa yhteydessä olisi aivan välttämätöntä julkaista
Nyt kun Talvisodan loppumisesta tulee 13.3.2000 kuluneeksi 60 vuotta, on syytä tuoda esiin tohtori Mauri Ryömän tutkimus Talvisodan syistä. Tutkimus on julkaistu marraskuussa 1954. Alkuperäisessä tutkimuksessa oli mukana laaja aineisto virallisten asiakirjojen kopioita, jotka joudumme jättämään pois tästä julkaistavasta liitteestä (ne olisi aivan välttämätöntä julkaista jossain toisessa yhteydessä). Kysymys Talvisodan syttymisen syistä, Suomen silloisen johdon politiikasta ja Neuvostoliiton roolista toisessa maailmansodassa on edelleenkin mitä ajankohtaisin asia. Totuus näistä asioista on kerrottava, koska vääristely jatkuu edelleenkin. Lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömä (1911–1958) toimi 30-luvulla Sosialidemokraattisen puolueen vasemmistosiivessä. Sodan aikana hän oli vankilassa. Rauhan tultua hän vuodesta 1944 toimi SKDL:ssä ja SKP:ssa. Ryömä oli SDP:n kansanedustajana 1936–37 ja SKDL:n kansanedustajana vuodesta 1944 lähtien kuolemaansa asti. Työkansan Sanomien päätoimittajana hän toimi vuodesta 1944 kuolemaansa asti.
Johdanto
Mikä johti siihen, että Suomi syksyllä 1939 - joutui onnettoman sodan jalkoihin?
Tätä kysymystä ei toistaiseksi ole läheskään riittävästi valaistu. Siitä osaltaan johtuu, että eräitä väärinkäsityksiä vieläkin saattaa esiintyä. Niiden poistaminen on sekä hyödyllistä että välttämätöntä.
Toisen maailmansodan jälkeen Englannissa, Ranskassa, Neuvostoliitossa, Yhdysvalloissa ja muualla julkaistut diplomaattiset asiakirjat, historialliset tutkielmat ja poliittisten johtohenkilöiden muistelmateokset antavat mahdollisuuden väärinkäsitysten täydelliseen poistamiseen sekä historiallisten tosiasioiden luotettavaan selvittämiseen.
Sodan syttymiseen johti ensiksikin se, että Saksan voimakas aseistaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehtiin mahdolliseksi ja että tätä aseistamista edistettiin vielä Hitlerin vallankaappauksen jälkeenkin, vaikka Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat yleisesti tunnettiin.
Saksan aseistamisen rahoittajina ja Hitlerin hyökkäyssuunnitelmien avustajina toimivat varsinkin eräät Yhdysvaltain pankki- ja teollisuusmiehet, joista mainittakoon Arthur Vandenberg, Herbert Hoover, Henry Ford, veljekset John Foster ja Allen Dulles, William Bullitt, Randolph Hearst, William Kundsen ym. Näistä ensinmainittu, senaattori Vandenberg, osallistui San Franciscossa marraskuun 23. p:nä 1937 pidettyyn salaiseen neuvottelukokoukseen, jossa Hitlerin henkilökohtaisina edustajina olivat mukana von Tippelskirch ja von Killinger. Tässä kokouksessa senaattori Vandenberg lausui käsityksenään, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulisi pyrkiä tukemaan Hitleriä yhteisessä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan.
Saksan aseistaminen ja Natsi-Saksan rahoittaminen kahden maailmansodan välisenä aikana on ensimmäinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.
Sodan syttymiseen johti toiseksi se, että Englannin ja Ranskan silloiset hallituspiirit torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset kollektiivisen (yhteis-) turvallisuusjärjestelmän pystyttämisestä, järjestelmän, jonka avulla Englanti, Ranska, Neuvostoliitto ja muut Euroopan valtiot olisivat yhteisvoimin voineet panna sulun Hitler-Saksan suunnittelemalle hyökkäyssodalle. Kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen avasi Hitler-Saksalle tien toisen maailmansodan sytyttämiseen.
Vuosina 1933–39, välittömästi Hitlerin vallankaappauksesta lähtien Neuvostoliitto työskenteli kansainvälisessä aseistariisumiskomissiossa, Kansainliitossa ja muualla hellittämättömästi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi uuden sodan uhkaa vastaan.
Englannin ja Ranskan hallituspiirit sitä vastoin rohkaisivat hyökkäyksen valmistelijoita solmimalla v. 1933 Saksan ja Italian kanssa "sopimuksen yhteisymmärryksestä ja yhteistoiminnasta".
Vuonna 1934 ne löivät uuden kiilan kollektiivisen turvallisuuden rintamaan edesauttamalla hyökkäämättömyyssopimuksen solmimista Saksan ja Puolan välillä.
Vuosina 1935 ja 1936 länsivaltojen hallitukset antoivat Italian ja Saksan fasistihallituksille vapaat kädet hyökätä Abessiniaan ja Espanjaan.
Vuoden 1938 maaliskuun alussa Englannin hallitus antoi Hitler-Saksalle luvan Itävallan miehittämiseen.
Vihdoin syyskuun 29. p:nä 1938 Englannin ja Ranskan hallitusten edustajat allekirjoittivat Hitlerin ja Mussolinin kanssa surullisen kuuluisan Münchenin-sopimuksen, jolla Tshekkoslovakia luovutettiin Saksalle. Samassa yhteydessä Englannin pääministeri Chamberlain allekirjoitti Hitlerin kanssa Englannin ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen. Joulukuun 6. p:nä 1938 ulkoministerit Bonnet ja Ribbentrop allekirjoittivat myös Ranskan ja Saksan välisen hyökkäämättömyysjulistuksen.
Kaikki edellä luetellut länsivaltojen toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa hyökkäyksen valmistelussa Neuvostoliittoa vastaan ja ehkäistä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän aikaansaaminen, helpottivat toisen maailmansodan sytyttämistä.
Tämä kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän torjuminen, joka huipentui Münchenin-sopimukseen, on toinen niistä tekijöistä, jotka johtivat siihen, että uusi sota pääsi syttymään ja että Suomikin syksyllä 1939 joutui sodan jalkoihin.
Sodan syttymiseen johti lopuksi kenraali Mannerheimin ja Suomen muiden taantumuksellisimpien johtomiesten turmiollinen politiikka, jonka päämääränä oli vuoden 1918 alkaen ollut aseellinen hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan ja joka sittemmin tuli palvelemaan Hitler-Saksan sodanvalmisteluja ja valloitussotaa.
Englannin hallituksen toimesta julkaistut diplomaattiset asiakirjat osoittavat, että varsinkin kenraali Mannerheim ja kokoomuspuolueen eräät johtohenkilöt syyllistyivät kahden maailmansodan välisenä aika useihin valtio- ja maanpetoksellisiin tekoihin maamme rauhaa ja valtiollista itsenäisyyttä vastaan. Vuoden 1946 helmikuun 9. p:nä ranskalainen aikakauslehti "France-Illustarion" julkaisi asiakirjoja, joiden mukaan Suomen äärimmäinen oikeisto oli jo v. 1935 solminut Hitler-Saksan kanssa kiinteän liittosopimuksen: Siinä oli Saksalle myönnetty oikeus sijoittaa sodan syttyessä joukkojaan Suomen alueelle; Hitler puolestaan oli luvannut Suomelle Neuvosto-Karjalan.
Maamme oikeistolaisten vallanpitäjien taukoamattoman yhteistyön taantumuksellisen Saksan kanssa todisti kokoomuspuolueen pitkäaikainen johtomies, jumaluusopin professori Paavo Virkkunen eduskunnassa vielä aselevon kynnyksellä, syyskuun 2. p:nä 1944: "Me olemme koko itsenäisyytemme ajan, kuluneen neljännesvuosisadan historian myrskyisissä oloissa, kulkeneet Saksan vanavedessä."
Maamme hallitsevien oikeistopiirien liittoutuminen Hitler-Saksan kanssa ja asennoituminen kollektiivisen turvallisuuden pyrkimystä vastaan sai kansainvälistä kantavuutta varsinkin vuonna 1939 ja antoi lopuksi sysäyksen ns. talvisodan syttymiseen.
Toisen maailmansodan aatto 1939
Vaikka lännen vallanpitäjät olivat vuosina 1933–38 kerta kerran jälkeen torjuneet Neuvostoliiton ehdotukset yhteisen turvallisuusjärjestelmän pystyttämiseksi Saksan valmisteleman hyökkäyksen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä suorastaan yllyttäneet Saksaa hyökkäyssodan aloittamiseen, niin Neuvostoliitto jatkoi vielä v. 1939 ponnistuksia yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Saksan hyökkäystä vastaan.
Keskeisimpien kysymysten joukkoon tuli tässä vaiheessa kuulumaan seuraavaa:
Jätetäänkö Hitler-Saksalle avoin tie hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta;
- vai hyväksytäänkö Neuvostoliiton ehdotukset tämän avoimen hyökkäystien sulkemisesta.
Edellinen vaihtoehto tarkoitti sodan sytyttämistä, mainittujen pienten maiden työntämistä sodan jalkoihin ja niiden valtiollisen riippumattomuuden tuhoamista.
Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoitti Euroopan rauhan turvaamista, Suomen ja Baltian-maiden pelastamista sodan koettelemuksilta sekä niiden valtiollisen riippumattomuuden vahvistamista.
Maamme silloinen puolustusministeri (1937–1940) Juho Niukkanen tunnustaan eräitä olennaisia tosiasioita muistelmissaan:
"Neuvostolähetystön virkailija Jartsevin vv. 1938–39 täällä käymät tukikohta- ja avunantosopimusneuvottelut, Neuvostoliiton erikoisvaltuutetun Steinin v. 1939 käymät samansisältöiset neuvottelut samoin kuin hänen ja Neuvostoliiton Helsingin-lähettilään Derevjanskin Neuvostoliiton lähetystössä pidetyillä ns. "kaveriaamiaisilla" keväällä 1939 minulle ja ministeri Hannulalle esittämät perustelut Neuvostoliiton tukikohtaehdotuksille osoittivat Neuvostoliiton edellyttävän, että juuri Saksa valmisteli hyökkäystä Neuvostoliiton kimppuun. Käsitystä, että Saksa varustautui hyökkäystä varten myös Venäjälle, olivat omansa vahvistamaan tiedot Saksan armeijan valtavasta motorisoinnista, Hitlerin ja Saksan muiden johtajien pitämät, Neuvostoliittoon kohdistetut ja tulikiven katkua suitsevat puheet samoin kuin Saksan taholta tehdyt yritykset päästä liittoon Englannin kanssa ja saada vapaat kädet toiminnalle itää vastaan."
Oli päivän selvää, että Hitler valmisteli hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan ja otti näissä valmisteluissa huomioon myös Suomen, joka lähes koko itsenäisyysaikansa oli kulkenut Saksan vanavedessä.
Sekä Englanti ja Ranska että myös Baltian-maat ja Suomi joutuivat määrittelemään kantansa mainittuihin kahteen vaihtoehtoon.
Kaikkien näiden maiden hallitsevat oikeistopiirit asettuivat edellisen, Saksan hyökkäystä ja sodan sytyttämistä suosivan vaihtoehdon kannalle. Ne torjuivat Neuvostoliiton ehdotukset yhteistoiminnasta Saksan hyökkäystä vastaan.
Göringin "välimies" Wenner-Gren ja hänen tehtävänsä
Saksan salaisena asiamiehenä niissä hyökkäyksen valmisteluissa, joista ent. puolustusministeri Niukkanen mainitsee muistelmissaan, työskenteli tunnettu ruotsalais-amerikkalainen teollisuusmies tri Axel Wenner-Gren, "Herman Göringin välimies (mediator) venäläissuomalaisen sodan aikana". Tri Wenner-Grenin tehtäviin kuului käydä Saksan puolesta neuvotteluja Englannin hallituksen kanssa ja ns. "pohjoismaisen yhteistyön" avulla yllyttää Suomea myötäilemään Saksan hyökkäyspolitiikkaa. Kesäkuun 5. pnä 1939 Wenner-Gren toimitti Englannin pääministeri Chamberlainille yhteistoimintaa koskevan muistion, jonka hän toukokuun 25. pnä oli saanut Hitlerin lähimmältä mieheltä, pääsotarikollinen Hermann Göringiltä. Kesäkuun 6. pnä Chamberlain vastaanotti Wenner-Grenin, jolla oli Ruotsin kruununprinssin suosituskirje, ja neuvotteli tämän kanssa Saksan ja Englannin yhteisymmärryksen edellytyksistä. Kesäkuun 7. pnä pääministeri Chamberlain julisti Englannin parlamentin alahuoneessa, että oli mahdotonta tyrkyttää takuita valtioille, jotka eivät sitä halunneet, mikä merkitsi julkista kehotusta Baltian-maille ja Suomelle kieltäytyä yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan.
Kesäkuun 18. pnä 1939 Englannin kotijoukkojen ylipäällikkö kenraali Walter Kirke saapui silloisen ulko- ja vt. puolustusministeri Eljas Erkon kutsumana Suomeen viiden päivän vierailulle. Vierailunsa aikana kenraali Kirke suoritti "tarkastusmatkan Viipurin alueelle" ja neuvotteli kenraali Mannerheimin kanssa Neuvostoliiton ehdotuksista, jotka tarkoittivat yhteistyötä Saksan hyökkäyssuunnitelmia vastaan. Näissä neuvotteluissa Mannerheim lausui käsityksenään, että jos Neuvostoliiton ehdotukset hyväksyttäisiin, niin se tulisi vaatimaan sananvaltaa Suomen puolustussuunnitelmien laatimisessa, mitä "Suomi tietenkään ei voisi sietää". Ministeri Erkon tarjoamilla juhlapäivällisillä pitämässään puheessa kenraali Kirke viittasi Neuvostoliiton ehdotuksiin ja antoi tunnustuksensa Suomen vallanpitäjien asenteelle.
Kenraali Halderin vierailu Suomessa
Kesäkuun 29. pnä 1939 Hitler-Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Halder, joka oli muutamaa päivää aikaisemmin "tarkastanut" myös Baltian-maat, vuorostaan saapui ulko- ja vt. puolustusministeri Erkon vieraaksi ja vastaanotti pääministeri Cajanderilta Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Saman päivän iltana ministeri Erkko tarjosi valtioneuvoston juhlahuoneistossa päivälliset saksalaisen vieraan kunniaksi ja lausui tälle pitämässään puheessa:
"Saksan kunniakkaan armeijan edustajana, armeijan, jonka erinomaisia ominaisuuksia ihailemme, lausun teidät, herra kenraali, sydämellisesti tervetulleeksi. Muistelemme niitä suuria palveluksia, joita Saksa meille vaikeimpina kohtalon hetkinämme teki. Näiden palvelusten merkitys on saanut parhaimman ilmauksensa siten, että suurin osa korkeimmista saapuvillaolevista upseereistamme on saanut sotilaallisen kasvatuksensa Saksan armeijassa."
"Myös kuluneiden vaikeiden vuosien jälkeen Saksan puolustusvoimat ovat osoittaneet meitä kohtaan erinomaista suopeutta, jolle me olemme panneet suuren arvon."
"...Euroopan tilanne ei millään tavalla ole vakautunut. Tulevaisuus on hämärän peitossa ja monessa valtiossa vallitsee levoton ja hermostunut mieliala tulevaisuuteen nähden. Mitä Suomeen tulee, tahdon vain vakuuttaa Teille, että me täällä levottomista huhuista huolimatta suhtaudumme tulevaisuuteen päättäväisin ja rauhallisin mielin.
Näihin sanoihin vastasi kenraali Halder:
"...Suomen... armeijaan meitä saksalaisia sotilaita yhdistävät toveruuden ja perinteiden siteet. Tämän toveruuden syventäminen ja näiden perinteiden vaaliminen on näiden päivien oleellinen tehtävä, päivien, jotka saan viettää suomalaisten toverien seurassa."
"Te, Herra Ministeri, olette viitannut tulevaisuutta verhoavaan hämärään. Sellaisessa hämärässä on omakohtainen selvyys ja luja tahto sekä päättäväisyys ainoa valo, joka ohjaa oikeaan.
"...emme vain me saksalaiset sotilaat, mutta myöskin koko Saksan kansan suhtautuu tämän kannan omaksumiseen mitä myötämielisimmin..."
"...huomattavia sotilaallisia ominaisuuksia omaava puolustusystävällinen kansa ja määrätietoinen johto luovat sen aseen, jota hallitus selväpiirteisen tahtonsa toteuttamiseksi tarvitsee. Ymmärrän sen vuoksi, että Suomi nojaten tähän lujaan tahtoon sekä suureen puolustusvalmiuteen katsoo yhtä rauhallisesti tulevaisuuteen kuin Saksan kansakin.
Hitleriläinen kenraali W. Erfurth selittää muistelmateoksessaan hirtehishumoristisesti, että Halderin vierailun tarkoituksena oli ainoastaan vaalia "ensimmäisen maailmansodan aikana syntynyttä suomalais-saksalaista aseveljeyttä (vapaaehtoinen suomalainen jääkäripataljoona Saksassa ja Saksan apu Suomelle "kansalaissodan" aikana 1918)"
Kesäkuun 30. pnä kenraali Halder matkusti Karjalan kannakselle tarkastamaan linnoituslaitteita ja seuraamaan tykistöammuntoja, ja seuraavana aamuna matka jatkui Kemiin ja Rovaniemelle.
Hallitus kieltäytyy yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan
Heinäkuun 14. pnä 1939 Englannin ulkoministeri Halifax vastaanotti Suomen lähettiläs Gripenbergin ja viittasi pääministeri Chamberlainin parlamentin alahuoneessa 10.7.1939 esittämään uuteen lausuntoon, jonka mukaan Englanti halusi säilyttää Baltian-maiden ja Suomen "puolueettomuuden". Tämäkin lausunto tarkoitti sitä, että Gripenberg luovutti Halifaxille muistion, jossa Suomen hallitus ilmoitti kieltäytyvänsä yhteistyöstä Saksan hyökkäystä vastaan ja tulevansa kohtelemaan "hyökkääjänä" jokaista valtiota, joka pyrkisi antamaan apua Saksan hyökkäyksen torjumisessa.
Elokuun 11.–12. pnä 1939 toimeenpantiin Karjalan kannaksella kenraali Mannerheimin johdolla suuret taisteluharjoitukset. Niiden yhteydessä puolustusministeri Niukkanen otti Ruotsin puolustusministeri Sköldin kanssa puheeksi Ruotsin osallistumisen "mahdolliseen Venäjän ja Suomen väliseen sotaan."
Tri C.O. Frietsch huomauttaa edellä mainittujen tapahtumien johdosta hienon ironisesti: "Voi olla, etteivät venäläiset oikein käsittäneet senkaltaisia seikkoja kuin linnoitustöitä Karjalan kannaksella, ulkomaalaisten upseerien vierailuja Leningradin melkein mielenosoituksellisessa läheisyydessä, taisteluharjoituksia jne. täysipainoisiksi ilmaisuiksi Suomen rauhantahdosta.
Suomen hallitsevat oikeistopiirit omaksuivat vuoden 1939 neuvottelujen tässä vaiheessa lännen vallanpitäjien ja Wenner-Grenin kaltaisten "välimiesten" toivoman torjuvan kannan Neuvostoliiton ehdotuksiin, joiden jopa Englannin nykyinen vanhoillinen pääministeri Winston Churchill silloin tunnusti vastaavan kaikkien rauhantahtoisten valtioiden elinetuja.
Siten mainitut oikeistopiirit myötäilivät Hitler-Saksan hyökkäyksen valmisteluja ja uuden sodan sytyttämistä.
Neuvostoliiton ja Suomen neuvottelut
Vuoden 1939 syksyyn mennessä sekä Englannin ja Ranskan että Baltian-maiden ja Suomen hallitsevat oikeistopiirit olivat antaneet selvästi ymmärtää, että niiden tarkoituksena oli auttaa Hitler-Saksaa sodan aloittamisessa ja hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan Baltian-maiden ja Suomen kautta.
Tällaisella menettelyllään mainitut oikeistopiirit asettivat Neuvostoliiton ratkaistavaksi kysymyksen:
Mitä oli näissä olosuhteissa tehtävät Neuvostoliiton puolustamiseksi Hitler-Saksan hyökkäystä vastaan, hitleriläisen raakalaisvallan nujertamiseksi ja sodan lopettamiseksi mahdollisimman nopeasti sekä Euroopan kansojen pelastamiseksi hitlerismin ikeestä.
Ratkaistessaan tätä kysymystä Neuvostoliitto näki välttämättömäksi ensiksikin suostua Saksan ehdotukseen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta. Tämä sopimus, joka allekirjoitettiin elokuun 23. pnä 1939, antoi Neuvostoliitolle vielä 22 kuukauden ajan varustautua edellä mainittujen tehtävien menestykselliseen suorittamiseen.
Toiseksi Neuvostoliitto syyskuun loppupuolella 1939 heikensi Saksan hyökkäysasemia pelastamalla Puolan itäisen osan saksalaiselta miehitykseltä: ottamalla haltuunsa Länsi-Ukrainan ja läntisen Valko-Venäjän sekä ryhtymällä rakentamaan puolustuslinjaa näiden alueiden länsirajalle.
Kolmanneksi Neuvostoliitto muutamia päiviä tämän jälkeen edelleen heikensi Saksan hyökkäysasemia solmimalla Baltian-maiden kanssa sopimukset keskinäisestä avunannosta.
Neljänneksi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin sulkeakseen sen avoimen hyökkäysreitin, jonka Suomen alueet tarjosivat Saksan hyökkäykselle varsinkin Leningradin väestö- ja teollisuuskeskusta vastaan. Tässä tarkoituksessa Neuvostoliitto lokakuun 5. pnä 1939 ehdotti Suomen hallitukselle neuvotteluja tällaisista toimenpiteistä.
Englannin pääministeri Churchill tunnusti Neuvostoliiton ehdotuksen oikeutuksen toteamalla Baltian-maiden kanssa syksyllä solmittujen sopimusten johdosta:
"Siten Neuvostoliiton sotavoimat olivat nopeasti pystyttäneet esteen Saksan mahdollisille pyrkimyksille sekä Leningradiin etelästä johtavalla tiellä että toisella puolella Suomenlahtea. Ainoastaan tie Suomen kautta jäi avoimeksi."
Mutta juuri tätä Suomen kautta kulkevaa reittiä pidettiinkin edullisimpana. Englantilainen "Times"-lehti totesi jo 17.4.1919: "Jos katsomme karttaa, havaitsemme, että Pietarin pääsee parhaiten Baltiasta ja että lyhin ja vaivattomin tie kulkee Suomen kautta, jonka rajat ovat vain kolmenkymmenen mailin päässä Venäjän pääkaupungista. Suomi on Pietarin ja Pietari Moskovan avain."
Erkko ja Tanner "neuvottelevat"
Millä tavoin maamme silloinen hallitus, jonka vaikutusvaltaisimpia jäseniä olivat ulkoministeri Erkko ja valtiovarainministeri Tanner, suhtautui Neuvostoliiton lokakuun 5. pnä tekemään ehdotukseen, joka kohdistui Suomen alueen kautta tulevaa Hitler-Saksan hyökkäyksen uhkaa vastaan?
Käytettävissä olevat diplomaattiset asiakirjat, itse tapahtumain kulusta puhumattakaan, tekevät oikeutta Neuvostoliiton tiedonantotoimiston v. 1948 julkaisemalle yhteenvedolle.
"Neuvostoliiton hallitus tiesi hyvin, että Suomen johtavien piirien fasistiset ainekset, jotka olivat kiinteässä yhteydessä hitleriläisiin ja joilla oli suuri vaikutusvalta Suomen armeijassa, pyrkivät kaappaamaan Leningradin. Sitä seikkaa, että Hitlerin armeijan yleisesikunnan päällikkö Halder kävi jo kesällä vuonna 1939 Suomessa antamassa ohjeita Suomen armeijan korkeimmille johtajille, ei voitu pitää sattumana. Oli vaikea epäillä, etteivätkö Suomen johtavat piirit olleet liitossa hitleriläisten kanssa, etteivätkö he aikoneet tehdä Suomesta hyökkäystukikohtaa Hitler-Saksan hyökkäykselle Neuvostoliiton kimppuun."
"...kaikki Neuvostoliiton yritykset päästä yhteisymmärrykseen Suomen hallituksen kanssa molempien maiden välisten suhteiden parantamiseksi olivat tuloksettomia."
"Suomen hallitus hylkäsi toisen toisensa jälkeen kaikki Neuvostoliiton ehdotukset, joiden tarkoituksena oli taata Neuvostoliiton ja samalla Leningradin turvallisuus, siitä huolimatta, että Neuvostoliitto oli valmis tyydyttämään Suomen oikeutetut vaatimukset."
"Näillä ja muilla samantapaisilla vihamielisillä teoilla ja provokaatioilla Neuvostoliiton-Suomen rajalla Suomi pani alulle sodan Neuvostoliittoa vastaan."
Vaikka Yhdysvalloissa julkaistu asiakirjakokoelma Saksan ulkopolitiikasta on kokoonpantu tarkoituksella antaa Neuvostoliiton pyrkimyksistä harhaanjohtava ja epäedullinen kuva, niin sekään ei voi olla todistamatta, että maamme vallanpitäjien suhtautuminen Neuvostoliiton ehdottamiin neuvotteluihin palveli ensi sijassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Tällainen suhtautuminen ei voinut olla johtamatta neuvottelujen katkeamiseen ja sodan puhkeamiseen.
Kun Neuvostoliiton ehdotus oli jätetty Suomen lähettiläälle Moskovassa lokakuun 5. päivän iltana, niin jo seuraavana päivänä Saksan täkäläinen lähettiläs Wipert von Blücher saattoi "erittäin kiireellisessä" sähkeessä tiedottaa Saksan ulkoministeriölle seuraavaa:
"Ulkoministeri ilmoitti minulle erittäin luottamuksellisesti, että Molotov oli eilen sanonut Suomen ministerille Moskovassa, että, ottaen huomioon sodan johdosta syntyneen tilanteen, Venäjän hallitus haluaisi vaihtaa mielipiteitä poliittisista kysymyksistä Suomen hallituksen kanssa. Venäjän hallitus toivoo, että ulkoministeri tai joku muu Suomen hallituksen täysivaltainen edustaja saapuisi Moskovaan mahdollisimman pian."
"Ulkoministeri korosti, että jos Venäjä miehittäisi Ahvenanmaan tai jonkun tärkeän suomalaisen tukikohdan (harbor) [anlegeplatz], Baltian strateginen tilanne muuttuisi perusteellisesti Saksan vahingoksi. Hän vihjaisi hienovaraisesti haluavansa tietää, tulisiko Suomi saamaan mitään tukea Saksalta Venäjän esittäessä kohtuuttomia vaatimuksia..."
Tästä sähkeestä käy ilmi, että ministeri Erkko, joka julkisuudessa esiintyi "ehdottoman puolueettomuuden" kannattajana, aloitti neuvottelut Saksan hyökkäyksen torjumiseksi vihjaisemalla "erittäin luottamuksellisesti" ja "hienovaraisesti" Saksan lähettiläälle, että Saksan tulisi pyrkiä ehkäisemään sen hyökkäysvalmistelujen torjumista tarkoittavat toimenpiteet.
Silloinen puolustusministeri Niukkanen selostaa maamme vallanpitäjien neuvottelutapojen toista puolta:
"Yleisesikunnassa ja valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnassa katsottiinkin tilanne sellaiseksi, että oli ryhdyttävä varmistustoimenpiteisiin... Niinpä pantiinkin 6.10.1939 aikaisemmin selostettu aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto käyntiin. Rauhanajan armeijan - joka oli vahvistettu jo siten, että 21.8. kotiutetut asevelvolliset oli 15.9. kutsuttu takaisin palvelukseen... - käskettiin siirtyä sodan ajan kokoonpanoon ja lähetettiin Kannakselle... Käkisalmen, Salmin, Lieksan ja Joensuun sotilaspiirien joukot kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Näillä käskyillä kokoontui neljässä vuorokaudessa n. 50 000 miestä." "Samana päivänä lähtikin Turun, Keski-Suomen ja Karjalan sotilasläänien reserviläisille henkilökohtainen käsky, jossa heidät kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Muutaman vuorokauden kuluessa olivat siten kokoontuneet ensimmäiset varsinaiset liikekannallepannut reserviläisdivisioonat, yksi Länsi- ja toinen Itä-Kannakselle sekä kolmas Laatokan pohjoispuolelle. Aluejärjestelmän mukainen liikekannallepanokoneisto oli toiminut nopeasti, äänettömästi ja täsmällisesti."
Maamme vallanpitäjien harrastama ns. voimapolitiikka palveli Hitlerin hyökkäyssuunnitelmia ja teki mahdottomaksi ystävällisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa hyökkäyksen uhkaa vastaan.
Diplomaattista toimintaa
Edellä mainittujen "hienovaraisten vihjausten" ja "varmistustoimenpiteiden" jälkeen hallitus lokakuun 9. päivän iltana lähetti valtioneuvos J.K. Paasikiven Moskovaan ottamaan selvää Neuvostoliiton ehdotuksista, mutta varustamatta häntä kuitenkaan asianmukaisilla neuvotteluvaltuuksille.
Samalla lokakuun 9. päivälle on päivätty Saksan ulkoministeriön valtiosihteerin, vapaaherra Ernst von Weizsächerin allekirjoittama muistio, jonka mukaan:
"Ruotsin ministeri kävi tänään luonani kertoen minulle, että Baltian alueella syntyisi erittäin vakava tilanne, jos Venäjä esittäisi Suomelle vaatimuksia... Ministeri halusi saattaa edellä sanotun tietooni ottaen huomioon Ruotsin ja Suomen väliset suhteet. Ei tulisi unohtaa, että Suomessa päinvastoin kuin Virossa ja Latviassa pitivät valtaa vahvat ja pontevat (vigorous) voimat...
Seuraavan, lokakuun 10. päivän iltana von Blücher lähetti Saksan ulkoministeriölle Helsingistä mm. seuraavat kaksi "erittäin kiireellistä" tiedonantoa:
"Ulkoministeri jätti minulle seuraavalla tavalla muotoillun kysymyksen: 'Pidättyykö Saksa häiritsemästä Ruotsia, jos Ruotsi tulisi Suomen avuksi sotilaallisesti?'..."
Varsin valaisevat on Saksan ulkoministeriön neuvosmies Walther Hewel'n laatima muistio "ruotsalaisen tutkimusmatkailija Sven Hedinin vierailusta Führerin luona lokakuun 16. pnä 1939". Hedin, joka kuului Hitlerin henkilökohtaisiin ystäviin, työskenteli toisen maailmansodan aikana Saksan tiedustelulaitoksen hyväksi. Muistio kertoo:
Sven Hedinin arveli, että Ruotsi joutuisi pian auttamaan Suomea, ja pelkäsi, että Ruotsi täten joutuisi vastakkain Saksan kanssa... Sven Hedinin kysyessä, eikö Führer voisi auttaa Ruotsia, tämä sanoi, että hän ei hyökkäisi Ruotsin selkään..."
"Hyvästellessään Hedin kysyi vielä kerran, mitä Saksalla oli sanottavana Ruotsille, jos tämä joutuisi vaikeuksiin Suomen takia: 'Antaako Saksa Ruotsille siunauksensa tässä taistelussa?' Führer vastasi: 'Me emme hyökkää Ruotsin selkään'."
Lokakuun 18. pnä 1939 alkoi Tukholmassa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtionpäämiesten ja ulkoministerien yhteinen konferenssi.
Konferenssin kulissientakaisiin järjestäjiin kuului aikaisemmin mainittu Göringin "välimies" Axel Wenner-Gren.
Sven Hedin ehätti parahiksi Tukholmaan saattaakseen tietoon, että Hitler ei aio "hyökätä Ruotsin selkään", jos se "joutuu auttamaan Suomea".
Englantilainen oikeistolehti "Daily Mail" oli edellisenä päivänä (17.10.1939) antanut konferenssille evästyksensä:
"Jos presidentti Kallio voi saada muodolliset takeet sotilaallisesta, moraalisesta ja rahallisesta avusta, Suomi tulee pitämään hyvin puolensa."
Tukholman konferenssi ei ylenkatsonut englantilaista evästystä eikä tuottanut pettymystä Hitlerin ja Göringin "välimiehille".
Erkko ja Tanner "pitivät puolensa" Neuvostoliiton ja Suomen välisissä neuvotteluissa niin hyvin, että sota alkoi marraskuun 30 pnä ja päättyi Moskovan rauhaan maaliskuun 12. pnä 1940.
Maamme hallitsevat oikeistopiirit, joiden torjuva suhtautuminen Neuvostoliiton ehdotuksiin syksyllä 1939 palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja, perustelivat tätä suhtautumistaan väittämällä puolustavansa Suomen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Tämä merkitsi väitettä, että Neuvostoliiton ehdotukset muka kohdistuivat maamme itsenäisyyttä ja riippumattomuutta vastaan.
Tällaiset väitteet ovat jyrkässä ristiriidassa totuuden kanssa. Neuvostoliiton toimenpiteet tarkoittivat Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumista, hitlerismin murskaamista ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamista. Johdonmukainen suomalainen isänmaanystävä ei voi olla hyväksymättä Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi.
Hitler-Saksan hyökkäyssuunnitelmat sitä vastoin tähtäsivät Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden ja riippumattomuuden hävittämiseen, näiden maiden muodostamiseen Saksan alusmaiksi. Avustaessaan Hitlerin hyökkäyspolitiikkaa Suomen taantumukselliset vallanpitäjät avustivat pyrkimystä maamme riippumattomuuden hävittämiseen. Näiden vallanpitäjien menettely, joka johti sotaan Neuvostoliittoa vastaan, ansaitsee siis ankaran tuomion.
Ns. talvisota 1939–1940
Edellä selostetut tosiasiat kumoavat tarinan, että Mannerheimin ja Tannerin johtamat piirit olisivat ns. talvisodassa taistelleet Hitler-Saksan valtapyrkimyksiä vastaan, Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Todellisuudessa mainitut piirit taistelivat Hitlerin valtapyrkimysten puolesta, maamme itsenäisyyden ja riippumattomuuden turvaamista vastaan.
Asiakirja-aineisto vahvistaa nämä toteamukset.
Lähettiläs von Blücherin raporteissa Saksan ulkoministeriölle sodan syttymisen jälkeen toistuu lakkaamatta valitus, että Neuvostoliitto vaarantaa Saksan tärkeitä etuja, etenkin kuparin, molybdeenin ja nikkelin saantia Suomesta.
Joulukuun 7. pnä 1939 von Blücher osoittaa valituksensa henkilökohtaisesti vapaaherra von Weizsäckerille ja selittää seikkaperäisesti, mitä Neuvostoliiton toimenpiteet merkitsivät Saksan sodankäynnin kannalta:
"...meille merkitsee sitä, että Suomi lakkaa olemasta eräiden sellaisten raaka-aineiden hankkija, jotka ovat sotaa varten erittäin tärkeitä - kupari, molybdeeni sekä myöhemmin mahdollisesti nikkeli ja rauta - ja myöskin eläinkunnasta saatavat elintarvikkeet, varsinkin Pohjoisen Jäämeren kala..."
"Yhteenvetona haluaisin sanoa, että Venäjä, jolla ei ole mitään menetettävänä Suomessa tai muualla Pohjolassa, suorittaa nykyisen linjansa kustannukset Saksan taskusta. Venäjän toimenpide tulee Saksalle maksamaan.
1. Laivaliikenteen halvaantuminen Suomen kanssa;
2. Kaupankäynnin pysähtyminen Suomen kanssa;
3. Koko saksalaisen asutuksen evakuoimisen ja niiden saavutusten poisheittäminen, jotka saksalaiset ovat luoneet vuosikymmenien työllä;
4. Vaaran, että koko Itämeren kauppa halvaantuu..."
Mussolinin ulkoministerin, kreivi Cianon päiväkirja sisältää seuraavan merkinnän joulukuun 8. päivältä 1939:
"Vastaanotan Suomen ministerin, joka kiittää minua maalleen annetusta moraalisesta avusta sekä pyytää aseita ja mahdollisesti spesialisteja. Meidän taholtamme ei ole mitään aseiden lähettämistä vastaan; muutamia lentokoneita on jo lähetetty. Tämä on kuitenkin mahdollista ainoastaan niin kauan kuin Saksa sallii kuljetuksen. Mutta kuinka kauan Saksa tulee vielä suostumaan? Ministeri vastaa, että se puoli asiasta on järjestyksessä, ja uskoo minulle, että Saksa itsekin on toimittanut aseita Suomelle, luovuttaen tälle määrättyjä varastoja, varsinkin puolalaisesta sotasaaliista."
Fasistisen Italian yhteistyö Suomen hallitsevien oikeistopiirien kanssa todistetaan edelleen saman päiväkirjan merkinnöissä tammikuun 2. ja 15. päiviltä 1940:
"Suostutan Ducen sallimaan vapaaehtoisten lähettämisen Suomeen, missä tarvitaan taistelulentäjiä ja tykistömiehiä. Huomenna sovin asiasta Suomen ministerin kanssa."
"Asetan ulkoministeriöön erityisen toimiston Suomea varten. Tämän toimiston tehtävänä on yhdensuuntaistaa kaikki poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset ponnistuksemme tämän Baltian kansakunnan hyväksi. Uskon sen kapteeni Bechille."
Ulkoministeri Tannerin tamperelainen äänenkannattaja "Kansan Lehti" esitti pääkirjoituksessaan 24.1.1940 kiitoksensa Italian fasistihallitukselle:
"Neuvostoliiton bolshevistinen propaganda on Suomen tapahtumien yhteydessä viime viikkoina suunnannut rumputulensa... viimeksi myös Italiaan, koska Mussolini on näyttänyt omaksuvan päättävän kannan kommunismia vastaan... Italian johdonmukainen pysyminen vanhassa kommunisminvastaisessa asenteessaan ärsyttää tietenkin Kremlin itsevaltiasta... Suomi on Pohjolan lukkona neuvostovaltaa vastaan, Italian johtama valtaryhmitys kaakon vartijana, länsivaltojen ja Turkin liitto salmien sekä Etu-Aasian suojana, Japani vartioimassa kaukoitää.
Nämä ns. vapaan maailman silloiset ääripiirteet osoittavat havainnollisesti, millaisten etujen puolesta maamme vallanpitäjät kävivät talvisotaansa.
Amerikkalaisen senaattori Vandenbergin joulukuun 8. pnä 1939 esittämä vaatimus, että Yhdysvaltain olisi katkaistava diplomaattiset suhteensa Neuvostoliittoon, osoitti hänen johdonmukaisesti noudattavan aikaisemmin mainitussa neuvottelukokouksessa 23.11.37 edustamaansa hitleriläistä linjaa.
Valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjoista ja muista lähteistä käy ilmi, että maamme useat oikeistojohtajat suhtautuivat talvella 1940 myötämielisesti pyrkimyksiin, jotka tähtäsivät Hitler-Saksan ja länsivaltojen sotatoimien yhdistämiseen Neuvostoliittoa vastaan. Näiden pyrkimysten menestyminen olisi epäilemättä aiheuttanut Suomen täydellisen raunioitumisen ja todennäköisesti pitkittänyt toista maailmansotaa jopa vuosilla. Ruotsin silloinen ulkoministeri Günther kertoo muistiinpanoissaan keskustelustaan Pariisista saapuneen Ruotsin pääkonsuli Nordlingin kanssa maaliskuun 2. pnä 1940:
"Nordling ilmoitti, että Ranskan hallitus nyt olisi valmis lähettämään joukkoja Suomeen, ensi kädessä 50 000 miestä, jotka lähetettäisiin Narvikin kautta. Näiden joukkojen lähettäminen sisältyisi yleiseen hyökkäyssuunnitelmaan Neuvostoliittoa vastaan, suunnitelmaan, joka maaliskuun 15. päivästä alkaen pannaan käyntiin Bakua vastaan ja jo sitä ennen Suomen kautta."
Tämän "yleisen hyökkäyssuunnitelman" pohjoisen osan toteuttamista varten Englannin ja Ranskan taantumusaineksilla oli Helsingissä "erikoislähettiläinään" kenraali Ling ja eversti Ganeval, jotka ylläpitivät kosketusta Mannerheimiin, Rytiin ja Tanneriin. Neuvostoarmeijan läpimurto Kannaksella ja sitä seurannut rauhansopimus tekivät tämän mielettömän suunnitelman toteuttamisen mahdottomaksi.
Hitlerin "ensimmäinen kierros"
Neuvostohallituksen kaukonäköinen politiikka esti Saksaa tällä kertaa toimeenpanemasta avointa sotilaallista interventiota Suomeen, kuten oli tapahtunut v. 1918. Hitler ja kumppanit olivat kuitenkin täysin selvillä siitä, että Suomen taantumus taisteli talvisodassa heidän etujensa puolesta.
Edellä on jo ollut puhetta Hitler-Saksan myötävaikutuksesta Suomen sotaan Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939–1940.
Ei ole yllättävää, että kreivi von der Goltz, joka v. 1918 johti Saksan interventiojoukkoja Suomessa, syksyllä 1939 kiiruhti vakuuttamaan Mannerheimille solidaarisuuttaan.
Hitlerin ulkoministeri Ribbentrop kertoo muistelmissaan:
"Tässä selkkauksessa monien saksalaisten, Hitler mukaan luettuna, myötätunto on suomalaisten puolella. Tämä oli inhimillisesti ymmärrettävää, ja muistaen ensimmäisen maailmansodan aikaista asetoveruutta minäkään en evännyt suomalaisilta myötätuntoani tässä sodassa..."
Äskettäin on väitetty, että Hitler käydessään 4.6.1942 Mannerheimia tervehtimässä esitti tälle valittelunsa:
"...valitan kovin, ettemme me - Jumala olkoon Suomen kansalle armollinen - voineet ensimmäisellä "kierroksella" auttaa. Mutta se ei ollut mahdollista."
Silloinen puolustusministeri Niukkanen on kyllin rehellinen tunnustaakseen, että Suomen talvisota Neuvostoliittoa vastaan palveli Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Hän huomauttaa, että Saksan taholta "kehotettiin Ruotsia antamaan Suomelle kaikkea mahdollista apua", ja väittää:
"Tunnettua oli, että ainakin Saksan sotilasjohdon ehdoton myötätunto oli koko ajan Suomen puolella. Se toivoi Suomen vastarinnan olevan senkin vuoksi mahdollisimman lujaa, että venäläiset joutuisivat paljastamaan uusia sodankäyntimenetelmiään, koska se oli tietoinen siitä, että Saksan ja Neuvostoliiton aseellinen yhteentörmäys ei ollut vältettävissä."
"...Saksa olisi mielellään nähnyt Ruotsin ja länsivaltojen avustavan meitä tehokkaasti ja siten liittyvän rinnallemme sotaan Neuvostoliittoa vastaan... Saksalle ei voinut ollut mikään niin toivottavaa kuin se, että Englanti olisi asennoitunut Neuvostoliittoa vastaan."
Se, että Suomen taantumus talvisodassa palveli natsilaisen diktatuurin etuja, kumoaa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja SAK:n johtomiesten julistuksessaan 4.12.1939 esittämän väitteen, että he olisivat taistelleet "maan itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan puolesta". Yhtä kaukana maamme itsemääräämisoikeuden, demokratian ja rauhan eduista oli sekin, että Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, "neuvoteltuaan asiasta myöskin Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton työvaliokunnan kanssa", helmikuun 15. pnä 1940 solmi yhteistyösopimuksen fasistisen suojeluskuntajärjestön kanssa ja sopimukseen liittyvässä julkilausumassaan ilmoitti, että "puoluetoimikunta ei katso enää olevan olemassa esteitä sosialidemokraattisesti ajattelevan työväen liittymiselle suojeluskuntiin".
Hallituspiirien mielialat ja suunnitelmat talvisodan viimeisinä päivinä, jolloin rauhan solmiminen oli käynyt väistämättömäksi, kuvastuvat eräistä lausunnoista valtioneuvoston istunnossa maaliskuun 9. p:nä 1940 klo 22.
Söderhjelm: "Minusta olisi helpompaa mennä tähän, jos oltaisiin vakuutettuja siitä, että kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan."
Tanner: "Ajatus on sellainen, mutta sitä ei saa esittää. Luulen, että jokainen ajattelee, että jos tulee otollinen hetki, valloitetaan menetetty alue takaisin."
Taistelu Suomen itsenäisyydestä
Hitler-Saksan ja Suomen sotilaspiirit tunnustivat "jatkosodan" aikana avoimesti, että ns. talvisota Neuvostoliittoa vastaan 1939–1940 oli esinäytös Saksan hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan 1941–1944. Saksalainen yliluutnantti George Soldan ilmoittaa nojaavansa Suomen armeijan päämajan käsityksiin lausuessaan helmikuussa 1943 erään talvisotaa koskevan propagandateoksen johdannossa:
"Tällä hetkellä on lupa luonnehtia Suomen sankaritaistelu talvella 1939/40 sen valtavan kamppailun esinäytökseksi, jota me edelleen käymme. Se on muodostunut suorastaan osaksi omaa taisteluamme.
Jos Saksan ja Suomen taantumukselliset vallanpitäjät olisivat menestyneet sodankäynnissään vuosina 1939–1944, niin Suomi olisi menettänyt valtiollisen itsenäisyytensä ja liitetty Saksan valtakuntaan. Tämä päämäärä vahvistettiin Hitlerin päämajassa 16.7.41 käydyssä neuvottelussa, jota koskeva muistio kertoo:
"Suomalaiset halusivat Itä-Karjalan, mutta Saksa ottaa Kuolan niemimaan siellä olevien suurten nikkelikaivosten takia.
Suomen liittämistä (annexation) liittovaltioksi olisi valmisteltava varovaisesti. Suomalaiset haluavat Leningradin aluetta; Führer hävittää Leningradin maan tasalle ja luovuttaa sen sitten suomalaisille."
Taistelu Saksan ja Suomen hallitsevien oikeistopiirien sodankäyntiä vastaan vuosina 1939–1944 oli taistelua Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli osallistua tähän taisteluun kaikella voimallaan.
Neuvostoliiton viisas politiikka toisen maailmansodan edellä ja aikana loi edellytykset Hitler-Saksan hyökkäyksen torjumiselle, hitleriläisen sotakoneiston nujertamiselle ja Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiselle.
Suomalaisten isänmaanystävien velvollisuutena oli tukea Neuvostoliiton toimenpiteitä hitlerismin murskaamiseksi ja Suomen kuten muiden Euroopan maiden itsenäisyyden pelastamiseksi.
Loppulause
Tässä kirjasessa esitettyjen asiatietojen tarkoituksena on hälventää väärinkäsityksiä, jotka ovat omiaan hidastuttamaan Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden kehittymistä, jarruttamaan kamppailua maamme rauhan turvaamiseksi ja siten vahingoittamaan kansamme perusetuja.
Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.
Niiden tarkoituksena on auttaa kansaamme ottamaan oppia kokemuksista voidakseen entistä menestyksellisemmin puolustaa maamme riippumattomuuden ja rauhan asiaa.
Tietämättömyyteen vedotaan joskus lieventävänä asianhaarana, mutta se ei suinkaan tee rikollista menettelyä kunniakkaaksi. Jos rikollinen toiminta jatkuu, vaikka tosiasiat ovat tiedossa, niin tietämättömyyteen ei ole mahdollista vedota edes lieventävänä asianhaarana.
Kaikki se, mitä nykyään tiedetään tapahtumista 15 vuotta sitten, antaa kansallemme aihetta seuraaviin johtopäätöksiin:
I. Maamme silloisten vallanpitäjien politiikan puolustaminen ja heidän ns. talvisotansa muistojen vaaliminen merkitsee ja tarkoittaa itse asiassa Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan puolustamista. Se tähtää taantumuksen perinteellisen saksalais-suomalaisen aseveljeyden elvyttämiseen ja palvelee Saksan uuden hyökkäyksen valmisteluja maamme riippumattomuutta vastaan.
- Mainitun politiikan puolustaminen ja vaaliminen on ehdottomasti tuomittava.
II. Länsi-Saksan natsilaisen sotakoneiston kunnostaminen kohdistuu jälleen Suomen kuten muidenkin Euroopan maiden rauhaa ja riippumattomuutta vastaan.
- Suomen hallitusvallan ja kaikkien maamme riippumattomuuden ja rauhan kannattajien velvollisuutena on siis osallistua kamppailuun Länsi-Saksan jälleen varustelua vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
