Katsaus SOTE-asioihin

Minna Ekman STP syysseminaari

Terveydenhuollon rahoituksesta

 Suomessa terveydenhuoltoa rahoitetaan monikanavaisesti - se siis tarkoittaa, että rahoitusta kerätään terveydenhuollon toteuttamiseksi monelta taholta, mutta kuitenkin pääasiassa tuloverotuksen ja sosiaalivakuutusmaksun kautta.  Terveydenhuoltopalvelujen rahoitus jakaantuu seuraavasti: kunnat, valtio, Kansaneläkelaitos, työantajat, yrittäjät ja palvelujen käyttäjät.

Rahojen käyttö puolestaan jakautuu julkisen sekä yksityisen terveyden-huoltopalvelujen kesken siten, että julkista terveydenhuoltoa rahoitetaan valtion tuloveroilla (=kuntien valtiolta saamat valtionosuudet, ns. kuntakanava) sekä kunnallisverolla, kun taas yksityistä terveydenhuoltoa valtio rahoittaa Kansaneläkelaitoksen kautta sairausvakuutuksen muodossa (=ns. Kela-kanava, sairausvakuutusmaksu kerätään tuloverotuksen yhteydessä sairausvakuutusmaksun muodossa). Suurimmassa taloudellisessa vastuussa ovat kuitenkin kunnat, joiden lakisääteisiin tehtäviin kuuluu terveydenhuoltopalvelujen järjestäminen. 

Sairausvakuutuksen puolelta ei siis korvata julkisen puolen sairaanhoidon kustannuksia. Kela korvaa työnantajalle ja yrittäjälle työterveyshuollon järjestämisestä aiheutuneet kustannukset sairausvakuutuslain perusteella – rahat siihen tulevat siis tuloverotuksen kautta sairausvakuutusmaksun muodossa. Työterveyshuolto on työntekijöille ja yrittäjille pääsääntöisesti maksutonta. Ihmettelyä aiheuttaakin nimenomaan se, että  valtion keräämällä sairausvakuutusmaksulla rahoitetaan vain yksityistä terveydenhuolto-sektoria, jonka palveluita käyttävät yrittäjät,työntekijät ja yleensä vain hyvätuloiset yksityiset henkilöt !

Sairausvakuutuksen toimeenpanoon liittyvistä tehtävistä vastaa Kansaneläkelaitos, ja se myös valvoo sairausvakuutuslain nojalla annettujen asetusten ja määräysten noudattamista ja toteuttamista.

Sairausvakuutusjärjestelmä

 Sairausvakuutus on yleinen terveydenhuollon rahoitusmuoto monessa läntisessä teollisuusmaassa. Se voi olla joko julkinen tai yksityinen. Julkinen sairausvakuutus on terveydenhuollon  pääasiallinen rahoitusmuoto erityisesti Keski-Euroopassa. Suomessa sairausvakuutus on ollut käytössä noin 50 vuotta. Sairausvakuutus tulikin Suomessa käyttöön (v. 1963) kansainvälisesti  vertaillen melko myöhään. Esimerkiksi Saksassa sen käyttöönotto ajoittui jo 1800-luvun loppuun.

Sodan jälkeen valtaosa terveydenhuollon voimavaroista kului Suomessa sairaalahoitoon. Sairausvakuutusjärjestelmän perustamisella pyrittiin siirtämään terveydenhuollon painopistettä sairaalahoidosta avohoitoon, ja linjauksena olikin, että sairaalahoitoa  ei korvata sairausvakuutuksesta. Uudella järjestelmällä haluttiin myös korvata sairaudesta johtuvia ansion-menetyksiä ja sairaanhoitokuluja sekä  parantaa palvelujen saatavuutta eri

puolilla maata.

Terveydenhuollon rahoituksen nykytila

 1990-luvun alkuun asti valtio kykeni  ohjaamaan kunnallista terveydenhuoltoa valtionosuuksien kautta, sillä järjestelmään oli kytketty valtakunnallinen suunnittelu, jota kuntien sosiaali- ja terveydenhuollossa tuli noudattaa. Kunnille maksettiin niiden  kantokyvyn mukaan määritelty osuus sosiaali- ja terveydenhuollon menoista. Kyseinen menettelytapa kannusti kuntia investoimaan ja kehittämään palveluja. Tosin tilanne vaihteli kunnittain kunnan saaman valtionosuuden määrän mukaan.

On esitetty, että talouslaman seurauksena valtionosuusjärjestelmää jouduttiin  muuttamaan ja vuonna 1993 luovuttiin käyttötarkoitukseen sidotuista valtionosuuksista. Kuntien valtionosuudet ovat määräytyneet siitä lähtien laskennallisin perustein ja kunnat voivat käyttää saamansa valtionosuudet vapaasti oman harkintansa mukaan. On katsottu, että uudistus lisäsi kuntien kustannustietoisuutta, mutta samalla kannuste palveluiden kehittämistä kohtaan heikentyi. Julkisuudessa on annettu ymmärtää, että valtionosuusuudistus rajoitti merkittävästi valtiovallan mahdollisuuksia ohjata kunnallista terveydenhuoltoa – mikä varmasti pitääkin paikkaansa.

Valtionosuusuudistuksen seurauksena ilmaantui myös eri toimijoiden tarve pyrkiä siirtämään rahoitusvastuuta muille osapuolille -  esimerkiksi kunnallisen terveydenhuollon ja Kansaneläkelaitoksen välillä on ollut erimielisyyttä siitä, kenelle kuuluu rahoitusvastuu eräissä lääkinnällisen kuntoutuksen tapauksissa.

Kunnallisvero, jolla kunnallinen terveydenhuolto valtionosuuksien ohella ja suurimmalta osin rahoitetaan, vaihtelee kuntien välillä. Sairausvakuutuksen sairaanhoitovakuutusta rahoitetaan puolestaan sairaanhoitomaksulla, joka vahvistetaan vuosittain annettavalla asetuksella. Sairaanhoitomaksu eroaa tuloverosta siten, että sen tuotto käytetään suoraan ennalta sovittuun kohteeseen, joten kyseessä on siten ns. korvamerkitty vero!

Vuonna 2011 sairaanhoitomaksu on vakuutetuilla 1,19 % kunnallisverotuksessa verotettavasta ansiotulosta ja verotettavista eläke- ja etuustuloista perittävä maksu on 1,36 %. Maksut eivät vaihtele kunnittain, vaan ne ovat samansuuruisia koko maassa.

Sairausvakuutusjärjestelmä yksityisen puolen terveydenhuollon ja yritysten ja yrittäjien työterveyshuollon kustannusten laajoine korvauskäytäntöineen on vaikuttanut  siihen, että yksityisten terveyspalvelujen merkitys on kasvanut maamme terveydenhuoltojärjestelmässä todennäköisesti jo aivan liian suureksi julkisen terveydenhuoltojärjestelmämme ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen maksamat korvaukset yksityislääkäreiden ja yksityishammalääkäreiden palkkioista olivat vuonna 2010 noin 190 miljoonaa euroa. Summa on nimellisesti lähes kaksinkertaistunut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Voidaankin kysyä, onko sairausvakuutusjärjestelmän korvauskäytäntöjä ja lainsäädäntöä syytä tarkastella ja supistaa mahdollisimman nopeasti, jotta turvaisimme kaikille yhteisen ja tärkeän julkisen terveyshuoltojärjes-telmämme rahoituksen ja toimintaedellytykset myös jatkossa. Julkista terveydenhuoltojärjestelmäämme ei saa yksityistää !     

Kritiikkiä ja ongelmia

Suomen julkinen sairausvakuutusjärjestelmä on kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellinen, sillä sen avulla rahoitetaan yksityisen sektorin tuottamia, osin samoja terveyspalveluja joita kansalaisille on tarjolla kunnallisen verorahoitteisen terveydenhuollon kautta. Järjestely on kokonaisuuden hallittavuuden kannalta epätyydyttävä, sillä se muun muassa hankaloittaa rahoituksen koordinointia ja luo haitallisia kannusteita.

Nykyinen järjestelmä mm. kannustaa kuntia siirtämään kustannuksia sairausvakuutuksen kannettavaksi ja päinvastoin. Lisäksi on esitetty joissain yhteyksissä arvioita, että sairausvakuutustaksat ovat ylimitoitettuja, mikä puolestaan vaikuttaisi palvelujen tarjontaan. Usein korostetaan myös sitä, että sairausvakuutuskorvattu hoito on yhteiskunnalle edullista, koska potilas kuitenkin maksaa huomattavan osan hoidosta itse.

Kääntöpuolena on se, että yksityisten palvelujen vakuutetulle maksettavaksi tuleva hinta korvauksen jälkeenkin on usein sen verran korkea, että niiden käyttö ei ole alimmissa tuloluokissa aina taloudellisesti mahdollista. Toisaalta potilaiden omavastuut myös julkisessa terveydenhuollossa ovat kansainvälisesti vertaillen korkeat.

Yksityisen sektorin merkitys terveydenhuollon palveluissa on Suomessa kasvanut. Tähän ovat vaikuttaneet monet tekijät, kuten esimerkiksi työterveyshuolto ja julkinen sairausvakuutus. Jos yksityisen sektorin käyttö edellyttäisi kansalaisilta täyden hinnan maksamista tai yksityistä sairausvakuutusta, käytettäisiin yksityisiä  terveydenhuollon palveluja mahdollisesti vähemmän. Tällöin yksityisen terveydenhuoltosektorin merkitys olisi vähäisempi, sen koko pienempi ja siellä työskentelisi vähemmän henkilöstöä. Työvoiman saatavuus julkisella sektorilla olisi vastaavasti helpompaa.

Sairausvakuutuksen kautta hankitun hoidon ja tutkimuksen korvaustason mataluus on toistuvasti keskustelun kohteena. Pienten korvausten katsotaan johtavan siihen, että alimmissa tuloluokissa ei välttämättä aina ole tosiasiallista mahdollisuutta käyttää yksityisen terveydenhuollon palveluita.

Sairausvakuutus tuo lisäksi terveydenhuollon rahoitukseen monikanavaisuutta. Monikanavaisuudesta katsotaan aiheutuvan useita ongelmia, kuten epätarkoituksen-mukaista palveluiden käyttöä, julkisen sektorin työvoimapulaa sekä ei-toivottuja taloudellisia kannustimia.

Valtiontalouden tarkastusviraston tuloksellisuustarkastuskertomus

Dnro 260/54/2009

Tarkastuksessa keskityttiin yhteen sairaanhoitovakuutuksesta korvattavaan kokonaisuuteen: korvauksiin yksityislääkäreiden ja yksityishammaslääkäreiden palkkioista.

”Tarkastuksessa selvitettiin sitä,edistävätkö sairaanhoitovakuutuksen korvaukset yksityislääkärien ja yksityishammaslääkärien palkkioista väestön yhdenmukaista mahdollisuutta täydentää julkisia terveyspalveluja kohtuullisin kustannuksin. Tätä arvioitiin sosiaali- ja terveysministeriön strategiaa ja järjestelmän nykytilaa vertailemalla, hoitotakuun avulla sekä järjestelmän läpinäkyvyyttä arvioimalla. Lisäksi tarkasteltiin sitä, miten

korvaukset kohdistuvat eri väestöryhmiin ja minkälaisia seurauksia korvaustasojen nostoilla on ollut.

Tarkastuksessa havaittiin, että korvausjärjestelmään liittyy monia sellaisia piirteitä, jotka heikentävät kansalaisten yhdenmukaisia mahdollisuuksia täydentää julkisia terveyspalveluja sairausvakuutuksella. Sairausvakuutusjärjestelmä on vaikeasti hahmottuva kokonaisuus ja kansalaisen on etukäteen hankalaa arvioida mikä on hänen omavastuuosuutensa korvauksen jälkeen.

Tarkastuksessa havaittiin, että korvaukset jakaantuvat epätasaisesti niin alueellisesti, sukupuolen perusteella kuin tulojenkin mukaan. Maksettujen korvausten määrä myös  kasvaa tulojen kasvaessa. Lisäksi havaittiin, että järjestelmä on sellainen, että osa palkkioiden korvauksiin tehdyistä korotuksista valuu palkkioihin, eikä siten hyödytä korvauksen saajaa”.

Sairausvakuutuksen korvausmääriä vuonna 2010

Vuonna 2010 sairausvakuutuksesta korvattiin yksityisen puolen lääkärissäkäyntejä runsaat 3 725 000 kpl, hammaslääkärikäyntejä 2 761 000 kpl ja tutkimus- sekä hoitokertoja 1 624 000 kpl.

Rahassa edellä mainitut kappalemäärät tarkoittavat sitä, että lääkärissäkäyntejä korvattiin yhteensä 73,4 miljoonalla eurolla, hammaslääkärikäyntejä 120,5 miljoonalla eurolla sekä tutkimusta ja hoitoa 72,2 miljoonalla eurolla.

Vuonna 2010 sairausvakuutuksesta maksettiin sairauspäivärahoja 318 036 henkilölle 813,4 miljoonalla eurolla. Lääkekorvauksia maksettiin 3,8 miljoonalle henkilölle 1 225,4 miljoonalla eurolla ja sairaanhoidon matkakorvauksia 5,2 miljoonasta matkasta 243 miljoonalla eurolla.

Terveydenhuollon asiantuntijat supistaisivat Kela-kanavaa

Osmo Soininvaara blogissaan 24.2.2012, joka on alunperin Vihreän liiton sivulta:

”Hallituksen edessä on mittavat säästötarpeet. Niin huonosti ei rahaa Suomessa käytetä, että voisi leikata miljardin ilman, että se kehenkään sattuu. Kaikki joutuvat tinkimään jostain itselleen tärkeästä, myös kokoomus.

On aika luopua yksityisen sairaanhoidon Kela-korvauksista. Siis siitä, kun ei halua jonottaa terveyskeskukseen, vaan menee yksityislääkärin vastaanotolle, maksaa satasen ja saa siitä Kelalta pari kymppiä. Näihin menee vuodessa vajaa 200 miljoonaa euroa.

Moni terveydenhuollon asiantuntija on sanonut, että yksityisen hoidon korvauksista on vain haittaa. Ne edistävät terveydenhuollon jakautumista varakkaiden yksityishoitoon ja rahvaan kunnalliseen hoitoon, rapauttavat julkista terveydenhuoltoa ja lisäävät terveyseroja. ...”
http://www.soininvaara.fi/2012/02/24/lopetetaan-yksityisen-sairaanhoidon-kela-korvaukset/
Kyseisestä yksityisen sairaanhoidon korvausten lakkauttamisehdotuksesta voi olla Osmo Soininvaaran, Vihreän liiton ja monen asiantuntijan kanssa melko lailla samoilla linjoilla – tosin vähemmän radikaaleilla toimenpiteillä kuin suoranaisella yksityisen sairaanhoidon korvausten lakkauttamisellakin – esimerkiksi korvausten supistamisella -  voitaisiin järkeistää terveydenhuollon rahoitusjärjestelmää.

Lisäksi on myös kuitenkin syytä muistaa, että ylipäätään yksityisen puolen tarjoamat sairaanhoitopalvelut eivät välttämättä tarkoita esimerkiksi sitä, että tarjolla olisi julkista puolta laadukkaampaa, tehokkaampaa,ammatti-taitoisempaa tai hoito- ja tutkimuslaitteiltaan uudenaikaisempaa hoitoa. Tärkeää on tiedostaa myös se, että yksityisen puolen lääkäri- ja hoitopalvelujen yritykset järjestävät sairaanhoitoa aina liiketoimintaperiaatteella, jolloin taloudelliset voitot ovat niille aina etusijalla. 

Lähes edellemainitun kaltaisen ehdotuksen, kuten mm. Vihreä Liitto ja O. Soininvaara on tehnyt myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijaryhmä. Tässä koko terveydenhuollon rahoitusjärjestelmän uudistusehdotuksessa poistettaisiin sairausvakuutuskorvaus niin vapaaehtoisilta työterveyshuollon palveluilta kuin myös yksityisiltä lääkäripalveluilta sekä tutkimukselta ja hoidolta. Ehdotuksessa arvellaan, että toimenpiteen seurauksena yksityisen sektorin hintakilpailu voi piristyä.

Julkisen sairausvakuutuksen korvauksia yksityisen terveydenhuoltosektorin palveluista puolustetaan usein sillä argumentilla, että ne vähentävät julkisen sektorin painetta ja siten hyödyttävät myös kunnallista terveydenhuoltoa. Mikäli julkisen sairausvakuutuksen alasajo johtaisi kunnallisen terveydenhuollon kasvaviin ruuhkiin, eräänä mahdollisena seurauksena saattaisi olla yksityisten sairausvakuutusten lisääntyminen.

Tällainen edellämainittu kehitys epätasa-arvoistaisi terveydenhuollon palvelujen saatavuutta kansalaisten välillä entisestään. Lisäksi yksityisten sairausvakuutusten on havaittu aiheuttavan tehottomuutta. Tämä on seurausta muun muassa siitä, että vakuutuksen tarjoajilla ei aina ole kannusteita rajata vakuutuksen kattamia terveyspalveluita vain mahdollisimman vaikuttaviin toimenpiteisiin.

On kuitenkin todella vaikeaa arvioida, aiheuttaisiko julkisen sairausvakuutuksen alasajo julkisten terveyspalvelujen ruuhkautumista ja yksityisen vakuutuksen yleistymistä. Ilmeistä kuitenkin on, että julkinen sairausvakuutusjärjestelmä aiheuttaa palvelujärjestelmään myös negatiivisia vaikutuksia.

Tulevia kunnallisvaaleja ajatellen valitut kunnallisvaltuuston jäsenet voisivatkin pohtia mahdollisuutta tehdä kunnassaan esim. kuntalaisaloite, jolla -luvun alkuun asti käytössä ollut kunnallisen terveydenhuollon  rahoittaminen valtionosuuksien kautta tulisi jälleen kytkeä esimerkiksi valtakunnalliseen suunnitteluun, jota kuntien sosiaali- ja terveydenhuollossa tulee noudattaa.

Terveydenhoitojärjestelmä on parhaillaan muutosten kohteena. Uusi terveydenhuoltolaki (1326/2010) tuli voimaan 1.5.2011, lain myötä potilas tai asiakas voi vapaammin valita sen terveydenhuollon toimintayksikön, jossa häntä hoidetaan. Vuodesta 2014 alkaen potilaalla on oikeus valita hoitonsa mistä tahansa terveysasemalta tai sairaanhoidon yksiköstä Suomessa. Laki ei koske sosiaalipuolen asiakkaita.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakennetta uudistetaan osana kuntarakenteen uudistamista. Direktiivi potilaiden oikeuksien soveltamisessa rajat ylittävässä terveydenhuollossa (2011/24/EU) on toimeenpantava vuoden 2013 loppuun mennessä.

Kunnallinen kotiapu takaisin – nuoria ja lapsia ei saa syrjiä

Suomessa on tällä hetkellä noin 900 000 köyhää, jos köyhiksi lasketaan esimerkiksi ne, jotka saavat toimeentulotukea JOTKA TIENAAVAT 900 EUROA/KK. Yhteiskunnassamme eriarvoisuus on lisääntynyt ja ihmisten ja perheiden hätä ja ahdinko on valitettavasti vain lisääntymään päin.

Useassa kunnassa on vähin äänin lopetettu jo noin vuodesta 1991 lähtien perheiden mahdollisuus saada tilapäistä kunnallista apua kotiin, jos vaikka esimerkiksi yksinhuoltajaperheen vanhempi sairastuisi tilapäisesti tai jos esimerkiksi maahanmuuttajaperheen äiti tarvitsisi muutaman tunnin vapaata päästäkseen opiskelemaan suomen kieltä. Tilapäisen kotiavun tarvitsija voi yhtä hyvin olla myös mies.  Myös esimerkiksi pienten lasten työssäkäyvät vanhemmat voivat tarvita apua arjen pyörittämisessä, sillä kaikilla ei voida olettaa olevan ystäviä ja sukulaisia avuntarjoajina.

Joissakin kunnissa voi mahdollisesti saada kunnallista kotiapua, johon ovat lain mukaan oikeutettuja vain pääsääntöisesti 75-vuotta täyttäneet tai Kelan erityishoitotukea saavat.

Kunnallista kotihoitoa kutsutaan nykyisin usein myös kotihoidoksi. Kotiin saatava kunnallinen kotihoito tarkoittaa hoitoa ja arkielämän toimintojen avustamista sekä terveyden- ja sairaanhoito kotona.

Kotihoidon palveluita ovat:

Kotipalvelut, joilla tarkoitetaan apua arkiaskareissa ja henkilökohtaisissa toiminnoissa. Sitä tulevat kotiin tekemään kodinhoitajat, kotiavustajat ja lähihoitajat sekä kotisairaanhoito, jolloin lääkärin lähetteellä määrätty kotona tapahtuva kuntoutus ja sairaanhoito. Työ on sairaanhoitajien tehtävä.

Lisäksi ovat tukipalvelut, kuten esimerkiksi ateria-, siivous-, kauppa-, turvapalvelu-ja  kuljetusapu. Työntekijöinä usein kunnan tai yksityisten palveluyritysten työntekijät.

Kotipalvelu ja kotisairaanhoito ovat lakeihin (sosiaalihuoltolaki ja kansanterveyslaki) perustuvia palveluita. Ne eivät kuitenkaan ole ns. subjektiivisia oikeuksia - vaikka niiden tulisi ehdottomasti perustuslakiinkin pohjautuen sitä olla ! Kotipalvelu ja kotisairaanhoito ovatkin siis kunnan tarveharkintaisia palveluita, joiden tarpeen arvioi kotihoito tekemässään kirjallisessa selvityksessä. Usein arvion voi tehdä myös terveyskeskus.

Kotihoidon saamisen perusteen vaihtelevat kunnittain. Peruslähtökohtana on lain mukaan se, että kotihoitoa saavat ikääntymisen, sairauden tai vamman tms.  alentuneen toimintakyvyn vuoksi ihmiset, jotka tarvitsevat apua päivittäisissä toiminnoissa. Kotipalvelun pitää lain mukaan olla myös toistuvaa, jos arvioitu käyntitarve olisi harvemmin kuin kerran viikossa, kunnat yleensä ohjaavat käyttämään yksityisiä palveluyrityksiä tai turvautumaan omaisten apuun. Kotisairaanhoidon tarpeesta puolestaan päättää kotisairaanhoidosta vastaava lääkäri terveyskeskuksessa.

Kuntien sosiaalihuollon kustannukset

Kuntien sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannukset olivat yhteensä 17,8 miljardia euroa vuonna 2008. Kun luvusta vähennetään asiakasmaksut, olivat sosiaali- ja terveystoimen nettokustannukset 15,6 miljardia euroa. Kustannukset vaihtelevat paljon kunnittain, sillä nettokustannukset olivat korkeimmillaan noin 4 000 euroa ja pienimmillään noin 2 000 euroa

asukasta kohti.

Sosiaalitoimen nettokustannukset puolestaan olivat noin 7,1 miljardia euroa, mikä on vajaa puolet sosiaali- ja terveystoimen nettokustannuksista ja 29 prosenttia kuntien kaikista nettokustannuksista. Lähes kolmasosa sosiaalitoimen nettokustannuksista kului lasten päivähoitoon ja vajaa puolet vanhusten ja vammaisten palveluihin.

Lastensuojelun sijaishuoltoon ja muihin lasten ja perheiden palveluihin käytettiin 13 % ja toimeentulotukeen seitsemän %.Kuntien sosiaalitoimen kustannuksiin on laskettu mukaan sekä sosiaalihuoltolain että erityislakien perusteella järjestetty sosiaalihuolto.

Palvelujen osalta mukana ovat kuntien järjestämien palvelujen kustannukset eli kuntien itse tuottamien palvelujen lisäksi mukana ovat ostot muilta kunnilta, kuntayhtymiltä, valtiolta ja yksityisiltä palveluntuottajilta.

Lisäksi sosiaalitoimen kustannuksissa ovat mukana rahamääräiset kunnalliset etuudet, kuten esimerkiksi toimeentulotuki.

Sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannuksiin osoitetut valtionosuudet kattoivat vuonna 2008 noin 34 prosenttia kuntien lakisääteisistä menoista. Asiakasmaksuilla katettiin näistä menoista noin kahdeksan prosenttia. Kunnat rahoittivat jäljelle jääneen lähes 60 prosentin osuuden.

Asiakasmaksujen osuus rahoituksesta vaihtelee eri palveluissa. Vammaispalveluissa ja lastensuojelussa se on hyvin pieni. Vanhuspalveluissa asiakasmaksujen osuus on lähes viidesosa ja lasten päivähoidossa kuudesosa. Terveydenhuollon eri palveluissa asiakasmaksujen osuus vaihtelee kahdesta viiteen prosenttiin lukuun ottamatta hammashoitoa, jossa asiakasmaksujen osuus on yli 20 prosenttia.

Kunnat järjestävät yhä suuremman osan sosiaalipalveluista ostamalla ne järjestöiltä tai yrityksiltä. Vuonna 2008 ostoihin käytettiin 1 508,8 miljoonaa euroa, mikä oli 21,3 % kuntien sosiaalipalvelujen nettokustannuksista. Vuonna 1995 osuus oli 8,7 % ja vuonna 2000 se oli 13,6 %.

Kunnat ostavat yli puolet järjestämistään ensi- ja turvakotipalveluista, mielenterveys-ongelmaisten ja ikääntyneiden asumispalveluista, lasten ja nuorten laitos- ja perhehoidosta sekä päihdehuollon laitoshoidosta ja asumispalveluista yksityisiltä palveluntuottajilta.

Sen sijaan järjestämästään lasten päiväkotihoidosta, ikääntyneiden ja vammaisten laitoshoidostaja kotipalveluista kunnat ostavat yksi tyisiltä palveluntuottajilta alle viidesosan.

Sosiaaliturvan menot Suomessa ja muissa EU-maissa

Suomen sosiaaliturvan menot olivat vuonna 2008 yhteensä 48,6 miljardia euroa. Se oli 26,3 % BKT:sta, mikä on EU:n keskitasoa. Sosiaalimenojen suhde bruttokansantuotteeseen on koko 2000-luvun vaihdellut 25–26,7 % välillä.

EU15-maiden (EU:n vanhat 15 jäsenmaata) sosiaalimenojen keskimääräinen bruttokansantuotesuhde on vuodesta 1995 pysynyt suunnilleen samalla tasolla (vaihtelu on ollut välillä 26,8–27,8 %). Vuonna 2007 se oli 26,9 %, kun Suomen vastaava luku oli 25,4 %

Bruttokansantuoteosuuden kehitykseen vaikuttaa sosiaalimenojen lisäksi huomattavasti bruttokansantuotteen kehitys. Lamavuosina bruttokansantuoteosuus nousi, kun talouskasvu hiipui ja sosiaalimenot kasvoivat. Hyvän talouskasvun aikana tilanne taas on päinvastainen.

Omaishoidon lomitusjärjestelmä

Omaishoitajien ongelmana on usein sijaisen saaminen hoidettavan kotiin lakisääteisten hoitajan lomien pitämiseksi. Omaishoidon lomitusjärjestelmä olisi kehitettävä samankaltaiseksi toimintaperiaatteiltaan kuin esim. valtion kustantama maatalouden lomitusjärjestelmä, joka on peräisin 1970-luvulta.

Nuorison ja lasten oikeudet kuntoon 

Nuoria ja lapsia ei saa syrjiä iän perusteella! Heidän oikeuksiaan on kunnioitettava YK:n lapsen oikeuksien julistuksen mukaisesti. Vuonna 1989 lapsen oikeudet kirjattiin valtioita sitovaksi YK:n lapsen oikeuksien sopimukseksi, jonka lähes kaikki valtiot maailmassa ovat ratifioineet. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1991 osaksi lainsäädäntöään.

”Periaate 1

Lapsen tulee saada nauttia kaikkia tässä julistuksessa määriteltyjä oikeuksia. Nämä oikeudet kuuluvat poikkeuksetta jokaiselle lapselle yhtäläisesti ja erottamatta katsomatta hänen tai hänen perheensä rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen vakaumukseen, kansalliseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen tai syntyperästä taikka muusta johtuvaan asemaan.

Periaate 2

Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.

 

Periaate 3

Lapsella tulee syntymästään lähtien olla oikeus nimeen ja kansalaisuuteen.

Periaate 4

Lapsen tulee saada nauttia sosiaalista turvaa. Hänen tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen hoito ennen ja jälkeen synnytyksen. Lapsella tulee olla oikeus asianmukaiseen ravintoon, asumiseen, virkistykseen ja lääkintähuoltoon.

Periaate 5

Lapsen, joka on ruumiillisesti, henkisesti tai sosiaalisesti vajaakykyinen, tulee saada erityistä tilansa edellyttämää erikoishoitoa, -kasvatusta ja -huolenpitoa.

Periaate 6

Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä. Hänen tulee saada kasvaa, mikäli mahdollista, vanhempiensa huolenpidon ja vastuun alaisena, ja joka tapauksessa ilmapiirissä, jossa hän saa tuntea hellyyttä sekä moraalista ja siveellistä turvallisuutta; varhaisiässä olevaa lasta ei saa erottaa äidistään kuin poikkeustapauksessa. Yhteiskunnan ja viranomaisten velvollisuutena on osoittaa erityistä huolenpitoa niille lapsille, jotka ovat vailla perheensä turvaa ja riittäviä toimeentulomahdollisuuksia. On suotava, että suurten perheiden lasten ylläpitoa helpotetaan valtion avustuksin ja muulla avustustoiminnalla.

Periaate 7

Lapsella on oikeus saada koulutusta, jonka ainakin alkeisasteella tulee olla maksuton ja pakollinen. Hänen tulee saada koulutusta, joka edistää hänen yleissivistystään ja suo jokaiselle yhtäläisen mahdollisuuden kehittää kykyjään, yksilöllistä arvostelukykyään sekä moraalista ja sosiaalista vastuuntuntoaan tullakseen hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi. Lapsen koulutuksesta ja ohjauksesta vastuussa olevien on johtavana periaatteena pidettävä lapsen parasta; ensisijaisesti tämä vastuu kuuluu lapsen vanhemmille. Lapsella tulee olla riittävät mahdollisuudet leikkiin ja virkistykseen, jotka olisi ohjattava palvelemaan samoja päämääriä kuin koulutuskin. Yhteiskunnan ja viranomaisten tulee pyrkiä edistämään mahdollisuuksia tämän oikeuden nauttimiseen.

Periaate 8

Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensisijalla suojelua ja apua annettaessa.

Periaate 9

Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Häntä ei saa missään muodossa saattaa kaupankäynnin kohteeksi. Lasta ei saa ottaa työhön ennen asianmukaista minimi-ikää, missään tapauksessa häntä ei saa panna työhön eikä sallia hänen ryhtyä työhön, joka saattaisi olla hänen terveydelleen tai koulutukselleen vaaraksi taikka haitata hänen ruumiillista, henkistä tai moraalista kehitystään.

Periaate 10

Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään. Häntä on kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuteen, kansojen välisen ystävyyden, rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden hengessä sekä täysin tietäen, että hänen tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään”.

http://www.unicef.fi/lapsen_oikeuksien_julistus 

Kävin tänään Alppipuistossa

Lapsuuteni Ankkalampea varjostavat puut, ovat saaneet kasvaa rauhassa vuosikymmeniä. Ne aiotaan kaataa Pisara-radan tieltä. Alppipuisto osa Helsingin Keskuspuistoa.

Pisararata on kahdeksan km pituinen ratalenkki, jonka tarkoituksena on vapauttaa ratakapasiteettia päärautatieasemalta muun raideliikenteen käyttöön sekä kohentaa lähiliikenneyhteyksiä Töölöön ja Hakaniemeen. Radan yleissuunnittelussa päädyttiin säästösuunnitelmaan, jossa tunneliosuuksia lyhennettiin niin, että junarata kulkisi maan päällä Eläintarhan ja Alppipuiston puistoalueilla tuhoisin seurauksin. Suunnittelualueeseen kuuluu myös maanalaisia alueita Eläintarhan, Alppiharjun, Taka- ja Etu-Töölön, Kampin, Kluuvin, Kaisaniemen puiston, Hakaniemen ja Kallion alueilla.

Asian tekee hyvin merkilliseksi se, että kaupunkisuunnittelulautakunta päätti 24.8.2006, että Helsingin Keskuspuistolle ei laadita uutta omaa osayleiskaavaa ja että sen aluetta ei pienennetä siitä rajauksesta, joka tehtiin Yleiskaavassa 2002, joka korvasi vanhan Keskuspuiston osayleiskaavan. Kaupunginvaltuusto hyväksyi Helsingin yleiskaava 2002 käsittelyn yhteydessä toivomusponnen: "Kaupunginvaltuusto edellyttää, että Keskuspuiston jatkosuunnittelun lähtökohtana on se, ettei Keskuspuiston kokoa pienennetä eikä alueelle rakenneta nykyistä enemmän."

Puiden joukkomurha Lenininpuistossa

Mäntyjen rungot makasivat katkaistuina ja kuolleina eloisasti solisevan puron päällä. Moottorisahan terä oli katkaissut niiden elämän 20.8.2012.

Punainen maalisuihke kyljessä merkitsee puulle Lenininpuistossa varmaa kuolemaa ja päätymistä polttouuniin.

Urbaanimetsäsuomalaisuus saa Stadissa raakoja muotoja.

Lenininpuisto on osa Alppipuistoa. Puiston halki aiotaan runnoa kaksikaistainen Linnanmäen uuteen parkkihalliin vievä autoväylä, koska uuden 800-paikkaisen gourmetravintolan asiakaskunta haluaa päästä autoillen sisäfileiden ääreen.



Kuvat ja tekstit: Matti Laitinen, Helsinki 21.8.2012

PYRAMIDI

Pyramidi rakennettiin
satojen vuosien kuluessa
meren rannalle ja sitä
ympäröiville kukkuloille.

Huipulla, vuoren rinteillä

sijaitsevat keskiluokan ja eliitin asuinalueet.
Luokkajako lymyilee ostoskärryissä,
hymyilee eteisaulojen marmoreissa.

Via Garibaldi sykkii

pyramidin sydämessä.
Kiven suojassa viihtyvät
museot, pankit ja mahti.

Kiinalaiset halpatuontiputiikit

eivät kuki Piazza Ferrarin ruusutarhassa.
Ostoskadun holvikaarikäytäviä peittävät mosaiikit.
Merkatut eivät mahdu merkkien maailmaan.

Pohjalla kelluvat satamakorttelit ja vanhakaupunki.

Maahanmuuttajat, pikkukauppiaat, duunarit
ja syrjäytetyt hilluvat kapeilla kaduilla.
Euronsiirtopisteet ylläpitävät etäällä elämää.

Satamat, laivat ja telakat ovat tuoneet

suvuille vaurauden ja työläisperheille leivän.
Vatikaani siunaa riiston ja rikkaudet.
Työläisten kirkot – kapakat – täyttyvät.

Kyttäparit suitsivat katujuomista.

Gramsci –kadun kiinalaispuodeissa
oluenmyynti loppui iltapäivisin.
Ostin paperiin käärittyä hollantilaista.

Italian valtion velka kasvaa.

Kansa kustantaa kulukuurin.
Työttömät kiroavat arjen helvettiään.
Pääoma pakenee veroparatiisiin.

Markkinat tiedostavat puutteen ja nälän.

Ne eivät poista niitä koskaan.
Kapitalismi pysyy hengissä
huonostikin toimien.

Matti Laitinen

Genova 3.7.2012
Valokuva: ML

Uskonnoista ja maailmankatsomuksista

Uskonto liittyy Ihmisen koko kehityshistoriaan  

Ihminen on kehittynyt yhteisöllisenä oliona. Kehityksensä kaikissa vaiheissa ja varsinkin historiansa alussa ihmisillä oli tiukka riippuvuus toisistaan. Ihminen ei ole tullut yksinään toimeen Afrikan savanneilla villin luonnon ja petojen kanssa. On tarvittu yhtenäistä ryhmää puolustautumiseen ja onnistuneeseen metsästykseen. Se edellyttää, että jo aivan historiansa alusta asti ihmiset ovat tarvinneet yhteistä maailmanselitystä ja yhteisiä toimintatapoja sekä ryhmän kykyä organisoida yhdessä toimintaansa. Se ei ole ollut mahdollista ennen kielen kehitystä sille tasolle, että ajatuksia tai erilaisia viestejä on voitu vaihtaa ihmisten kesken, mutta kieli kehittyi korvaamaan tätä puutetta.

Eväät kunnolliselle maailmanselitykselle ovat olleet alussa hyvin vähäiset, ellei olemattomat. Kaikki tieto kertyi vain yksittäisten yksilöiden kokemuksen kautta. Tieto piti vielä jollakin tavoin selittää ja tulkita. Unimaailma antoi mahdollisuuden selittää tapahtumia ”henkien” kautta. Syntyi jako henkeen ja ruumiiseen, johon myötävaikutti unien ”todellisuus”. Ihmisen henki oli unessa käynyt seikkailemassa milloin missäkin ruumiinsa ulkopuolella. Siitä seurasi päättely, että henki oli jotain muuta kuin ruumis. Henkisyys ulotettiin pian koko luontoon.  Kaikella luonnossa oli ”henki” ja oma jumalansa. Tämä johti monijumalisuuteen, oli ukkosen jumala, hedelmällisyyden jumala, sodan jumala jne...

Kuitenkin maailmassa oli tuolloin hyvin paljon järjellä käsittämätöntä turhaa kärsimystä. Ihmisyhteisöt kohtasivat erilaisia vastoinkäymisiä, luonnonkatastrofeja , maanjäristyksiä, tulvia, tulivuorenpurkauksia, sairauksia, puhumattakaan vihamielisestä luonnosta petoineen ja myrkkykäärmeineen. Tämä tulkittiin yleensä siten, että ”vika oli meissä itsessämme, olimme toimineet väärin, tehneet syntiä” ja että tästä syystä ”jumalat” halusivat rangaista meitä. Jumalia piti jotenkin hyvitellä. Siitä syntyvät uhrilahjat jumalille. Uhrataan eläimiä tai jopa ihmisiä jumalien lepyttämiseksi. Tieto kertyi perinteeksi. Yhteisöön syntyi riittejä, myyttejä, tarinoita maailmanselityksiksi, joita välittivät yhteisön vanhimmat henkilöt tai eri tavoin valituiksi tulleet poppamiehet. Yhteisöön syntyi hierarkia ja sisäinen vallankäyttö. Vain poppamiehillä tai papeilla oli oikeus tulkita henkimaailman asioita.

Kuolema ja hautaus olivat aivan erityinen riitti. Koska ruumis ja henki olivat jo erotettu toisistaan, voitiin olettaa, että vaikka ruumis kuolikin niin sielu, ihmisen henki, jäi elämään. Vainajaa muistettiin siten, että kuolleen mukana yleensä haudattiin kaikkea sitä esineistöä, jota kuollut ihminen oli eläissään käyttänyt. Toisaalta pyrittiin varmistamaan, ettei kuollut ihminen jäänyt kummittelemaan kasaamalla haudan päälle suuri kivikasa tai niin kuin Egyptissä rakentamalla pyramidi faaraoille.

Uskontojen kehityksen myöhemmässä vaiheessa useiden jumalien uskonnoista viimein kehittyi  - siivilöityi -yksijumalisuus, ei tarvittu erillistä jumalaa jokaiselle kivelle ja kannolle, vaan yksi ja ainoa abstrakti jumala korvasi kaikki muut jumalat. Näin tapahtui ensin juutalaisuudessa, sitten kristinuskossa ja islamilaisuudessa. Tämä oli välttämättömyys Rooman valtakunnassa, jossa asui kymmeniä kansoja ja heimoja omine uskontoineen ja jumalineen. Yhteen Roomaan tarvittiin yksi yhteinen jumala ja uskonto.

Uskonto vallankäytön välineenä syntyi luokkayhteiskunnan syntymisen myötä.  Uskonnosta tuli ihmisen alistamisen väline, jota yhteiskunnan hallitseva luokka tarvitsi. Omilla aivoillaan ei saanut ajatella, koska ”totuus kaikista asioista ” oli jo olemassa raamatussa tai koraanissa tai uskontoon vihkiytyneellä papistolla. Ratkaisevaksi kriteeriksi tuli ”usko”. Vain usko yhteiseen jumalaan ratkaisi. Se meni kaiken tiedon ohi maailman selityksenä. Jos ihminen alkoi epäillä uskonnon selityksiä, hän siis menetti uskonsa ja oli ”kadotettu”.  Uskonnot alkoivat hallita pikkutarkasti ihmisten elämää. Esim. islamissa täytyy edelleenkin rukoilla viidesti päivässä kohti Mekkaa ja lisäksi islamilainen vallankäyttö selittää kaiken vallankäyttönsä uskonnon kautta, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä koraanin kanssa.

Kun tieteellinen tieto maailmasta oli edelleenkin aivan olematonta, myytit saivat järjenvastaisia muotoja eli ne vaikuttivat sitä voimakkaammin mitä enemmän todellisuuden vastaisia ne olivat. Syntyivät myytit taivaasta ja helvetistä, kuoleman jälkeisestä ikuisesta elämästä, Jeesuksen ihmeteoista. Tulevaisuutta arvioitiin erilaisten ennustusten ja astrologien kautta. Saksalainen filosofi Ludwig Feuerbach oivalsi uskonnon olemuksen kiteytyksessään: ”Jumala ei ole luonut ihmistä vaan ihminen on luonut jumalan.”

Uskonto muodostui perustavaksi osaksi kulttuuria. Oli elettävä esi-isien kulttuurin mukaan, jossa taas ytimen muodosti uskonto. Jos rikoit uskonnon ”sääntöjä”, teit rikoksen myös omaa sukuasi ja kulttuuriasi kohtaan. Sinut jätettiin koko yhteisön ulkopuolelle. Saatettiin jopa kivittää kuoliaaksi, mitä edelleenkin tapahtuu naisille talebaanien keskuudessa.

Uskontojen kehityksen myötä ne saivat erilaisia opillisia määrityksiä, joista muodostui uskonnon opillinen perusta kuten Jeesuksen ristinkuolema ja syntien sovitus, isä, poika ja pyhähenki, ikuinen elämä jne. Jeesuksen ristinkuolema on aivan selvästi yhteydessä ihmisuhriin ja on siis aikaisempien uskontojen mukaansa tuomaa. Kirkon valta-asemaa pönkitettiin väkivaltakoneistolla, inkvisitiolla, joka oli suunnattu kaikkia ”harhaoppisia ja toisinajattelijoita” vastaan.

Kirkon ylläpitämät opit pitävät uskontoja edelleenkin pystyssä. Jos niistä – niin järjenvastaisia kuin ne ovatkin - uskonnot luopuvat,  uskonnosta ei jää juuri mitään jäljelle.

Uskonnoilla on kieltämättä ollut merkittävä osuus ihmisen historiassa aina viime vuosisatoihin asti ennen kaikkea sosiaalisen yhteydenpidon muotona.  Uskonnon ja kirkon yhteydessä on myös luotu ihmiskunnan merkittävimpiä taideaarteita, muistellaan vaikkapa Bachin Matteus-passiota tai h-mollimessua, Mozartin Requemia taikka italialaisten taiteilijoiden suurenmoisia freskoja ja muita maalauksia. Aikaisempina keskiaikaisina vuosisatoina mahtavien kivikirkkojen rakentamisen pienillekin paikkakunnille on täytynyt olla suunnaton ponnistus alueensa köyhääkin köyhemmille asukkaille.

Nyt uskonto on menettänyt keskeisen asemansa ja muodostunut kehityksen vahvaksi jarruksi pitäessään edelleenkin kiinni tieteiden vastaisista myyteistään. Sen sijaan monet kirkon riitit saattavat säilyttää paikkansa yhteisöllisyytensä takia (häät, hautajaiset jne.) Ovathan ne monesti ainoita tilaisuuksia, joissa sukulaiset ja tutut tapaavat pitkästä aikaa toisiaan.

Filosofia ja tiede erkaantuivat uskonnosta  

Viimeistään antiikin Kreikassa puoli vuosituhatta ennen ajanlaskun alkua uskonnosta erkaantui ensin filosofia, joka pyrkii tutkimaan maailmaa objektiivisesti ihmisen omista lähtökohdista lähtien ja uskonnoista riippumatta. Heti sen jälkeen filosofiasta alkoi erkaantua tiede. Filosofi Aristotelesta pidetään paitsi suurena filosofina myös tieteellisen ajattelun ja monien tieteenalojen perustajana.

Uskontoa monet perustelevat sillä, että kun heidän tietonsa on rajallista, rajan takana täytyy olla toinen, yliluonnollinen todellisuus, joka ei voi selittyä muuten kuin uskonnon kautta. Tuo väite on perusteeton. Me todellakin tiedämme varsin vähän, mutta opiskelemalla ja perehtymällä asioihin meidän oma tiedon piirimme laajenee. Sama pätee tieteelliseen tietoon. Tiedämme jo paljon maailmasta, mutta emme kaikkea. Oleellista on, että tietomme maailmasta ja sen ilmiöistä tieteiden kehityksen myötä laajenee. Tänään emme tiedä jotain asiaa, mutta huomenna ehkä jo tiedämme. Emme tosin koskaan pääse tilanteeseen, että tietäisimme kaikista asioista kaiken, mutta etenemme kuitenkin tietämättömyydestä kohti tietoa. Tiedon puutteellisuudella ei siis voi perustella mitään yliluonnollisia ilmiöitä eikä uskontoa. 

Uskontojen vaihtoehtona ei ole toinen uskonto vaan toinen maailmankatsomus, tieteeseen ja filosofiaan nojautuva maailmankatsomus, joka tutkii kehitystä luonnossa ja yhteiskunnassa. Se korvaa uskonnon täysin olematta itse kuitenkaan uskonto. Tämän hintana on, että maailma pitää hyväksyä sellaisena kuin se on ja että ikuisen elämän haaveesta on luovuttava. Ruumis ja sielu eivät ole erotettavissa vaan ovat yhtä, ei ole sielua – tajuntaa – ilman ruumista. Ihminen palautuu kuolemansa jälkeen aivan samaan tilaan kuin mitä hän oli ennen syntymäänsä.  Mitään ikuista elämää ei ole, vaan ihminen jää muiden ihmisten muistiin oman elämänsä ansioilla tai rikoksilla, omilla teoillaan, mitä hän on eläessään tehnyt. Eino Leino kiteytti asian seuraavasti runossaan Aurinkolaulu: ”Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä, sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.”

Maailman hyväksyminen sellaisena kuin se on, on hyvin rankka asia. Maailmassa on paljon köyhyyttä, sotia, riistoa, vääryyttä ja surullisia kohtaloita - elämä ei ole aina oikeudenmukainen - mutta siinä on myös kauneutta, hienoja tarinoita, pyrkimystä totuuteen. Elämä on hieno asia, jossa meidän on kuitenkin taisteltava alati oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea vääryyttä, sortoa ja epärehellisyyttä vastaan. Meidän tehtävämme maailmassa on kulttuurin parhaiden puolien edistäminen, mutta uskonto erottaa edelleenkin ihmisiä tästä tehtävästä, kun uskovaiset keskittyvät vain itseensä ja oman ”taivasosuutensa” varjelemiseen. Uskonto passivoi suurta osaa ihmisistä. He eivät todella pohdi maailman poliittista todellisuutta ja varovat ottamasta kantaa politiikkaan. He karttavat todellisuutta, kun se pitäisi sen sijaan kohdata. Tietenkin maailmassa on kristillisdemokraattisia puolueita, mutta nekin näkevät päätehtäväkseen ”kristillisten arvojen” puolustamisen ja levittämisen. Heidän tavoitteenaan on mm. keskioluen laimentaminen ja abortin vastustaminen sekä muut vastaavat asiat. Todellisiin yhteiskunnan rakenteellisiin epäkohtiin kuten työläisiin kohdistuvaan riistoon he eivät tahdo puuttua, koska heidän mielestään ihminen on vastuussa teoistaan vain uskonnon määrittelemälle jumalalle.  Uskonnon pauloissa eläville ihmisille jää taaskin Eino Leinon runossaan Hymyilevä Apollo muotoilema kohtalo: ”Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja – uinahti uudestaan.”

Uskonnot muodostavat edelleenkin yhden suurimmista esteistä yhteiskunnallisille kehitykselle

Nykyään uskonnot, kun ne eivät tunnusta todellista maailmaa ja tieteellisiä tosiasioita, vaan toimivat edelleenkin tuhansia vuosia vanhojen riittien ja myyttien varassa, aiheuttavat suurta tuhoa koko maailmassa. Katsotaan vaikkapa vain Palestiinan tilannetta, jossa juutalaisuus ja islamilaisuus ovat järjettömässä kamppailussa toisiaan vastaan. Kristinuskon menneisyys ei ole yhtään parempi. Senkin historiaan mahtuu valtava määrä väkivaltaa, kärsimystä ja vääryyksiä. Mutta kuten kaikessa, myös uskontojen suhteen poikkeus vahvistaa säännön. Etelä-Amerikassa monissa maissa kirkko on vaatinut yhteiskunnallisia uudistuksia jopa niin voimakkaasti, että se on johtanut ristiriitoihin Vatikaanin kanssa.

Moraaliset koodit ja käyttäytymissäännöt ovat joka tapauksessa ihmisille täysin välttämättömiä uskonnoista riippumatta, mutta ne eivät ole kiveen kirjoitettuja. Toisaalta uskonnot ovat tuoneet oman huomattavan osansa näihin moraalisiin koodeihin. Nuo säännöt ja periaatteet ovat myös muuttuvia – joku aikaisemmin jyrkästi tuomittu käyttäytymissääntö saattaa nykytieteen ja kulttuurin valossa tulla hyväksyttäväksi ja päinvastoin.

Uskonnot voivat säilyttää myönteisen merkityksensä, joka on yhteisöllisyydessä, jos…

- ne tunnustavat tieteissä tapahtuvan edistyksen

- ymmärtävät maailmassa - luonnossa ja yhteiskunnassa – tapahtuvan kehityksen
- myöntävät, ettei  ”sielun ja ruumiin” erottamiselle ole perusteita
- mitään Jeesuksen suorittamaa ”uhrilahjaa” emme tarvitse
- ei ole perusteita sielun kuolemattomuudelle ja sitä kautta ”ikuiselle elämälle taivaassa”
- uskonto on erotettava irti vallankäytöstä

Uskonto pitää puoliaan vetoamalla ihmisten kuolemanpelkoon ja lapselliseen toiveeseen ikuisesta elämästä taivaassa. Kaikenlainen uskonto on taikauskoa, joka kyllä saattaa antaa henkilökohtaista lohtua siihen uskoville. Kirkot saattavat toimia näkyvänä hyväntekeväisyyden harjoittajina, mutta maailman tiedostamisen ja maailman rakentamisen välineeksi uskonnosta ei ole.

Reijo Katajaranta, 70 v

Valokuva: Matti Laitinen

EU:n liittovaltiokehitys torjuttava

Euroalueen kriisi kärjistyy päivä päivältä. Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan lisäksi kriisiytyminen uhkaa Kyproksen, Italian, Belgian ja Ranskan talouksia.

EU:n puitteissa muiden maiden velkojen maksu ei ole mahdollista ja siksi perustetaan erilaisia instituutioita pyörittämään pyramidihuijausta, jolla kriisisotkun rahoitus sysätään muiden maiden veronmaksajien harteille. Tavoitteena on tulonsiirtounioni, minkä avulla huijaus muutettaisiin rosvoukseksi. Rahansiirrot eivät vaatisi mukana olevien maiden kansallisia päätöksiä.

Saksan kristillisdemokraatit ovat osaltaan tehneet päätökset liittovaltiosta, jota johtavat komissio ja europarlamentti. Vastustamme tällaista kehitystä, emmekä hyväksy kaavailtua pankkiunionia, eurobondeja tai Euroopan keskuspankin interventioita yhteisillä rahoilla. 

Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen hallitus on uskollisesti kulkenut Saksan vanavedessä uusiin yhteisvastuullisiin tukijärjestelyihin. STP vaatii, että Suomen perustuslain vastaiset liittovaltioaskeleet on alistettava kansanäänestykseen.

Suomen perustuslaissa on säädetty, että budjettivalta on maan parlamentilla. Euroopan pysyvän vakausmekanismin EVM:n sääntöihin ollaan ujuttamassa enemmistökäytäntöä. EU:n perustuslaissa ja eurosopimuksissa on sovittu, että kukin jäsenmaa vastaa veloistaan ja vastuistaan. Suomi rikkoo räikeästi lakejaan, jos se lähtee tällaiseen viritelmään mukaan.

Myös EU:n pyrkimys päästä määräilemään jäsenvaltioiden budjeteista on Suomen ja monen muun EU-maan perustuslakien vastainen. Asiasta järjestettiin Irlannissa kansanäänestys.  Se on tarpeen myös Suomessa.

STP:n liittokokous 16.6.2012

Nato on turvallisuusuhka Suomelle

Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov esitti puhuessaan Maanpuolustusyhdistyksen tilaisuudessa tiistaina 5.6.12, että Suomen ja Naton yhteistyö on uhka Venäjän turvallisuudelle. Makarov mainitsi mm. Pohjois-Norjassa talvella ja Itämerellä toissa vuonna pidetyt sotaharjoitukset. Kenraali oli lehtitietojen mukaan myös kyseenalaistanut Suomen oikeutta järjestää sotaharjoituksia Itä-Suomen alueella ja esittänyt, että olisi järkevämpää kehittää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa.

Makarovin puheenvuoro pelästytti kaikki ”natottajat”, kuin varpusparven liikkeelle. Soini, Salolainen ja Tuomioja ”todistivat” yhteen ääneen, ettei Nato-yhteistyö mitenkään voi olla uhka Venäjälle. Tuomioja viestitti, että Makarov ei ole ainoa kenraali, joka elää kylmän sodan maailmassa. Kaikki nämä maamme poliitikkojen lausunnot osoittavat, että mitään ei ole opittu historiasta eikä geopolitiikasta.

Halusivat Suomen poliitikot sitä tai eivät, Venäjän ja Suomen kohtalot liittyvät yli 1000 km pitkän yhteisen maarajansa ja vuosisatojen aikaisen historiansa kautta monin tavoin yhteen. Yli 100 vuotta Venäjän yhteydessä eletty autonomian aika oli Suomelle hyvää aikaa sodanjälkeisen YYA-sopimuksen kauden tavoin. Mutta liittoutuminen maailmansotien yhteydessä imperialistisen suurvalta Saksan kanssa vei maamme katastrofaalisiin sotaseikkailuihin.

Maamme poliitikot ovat joko järjettömiä tai suuria valehtelijoita, jos eivät näe mitä maailmassa tapahtuu. Sotilaallista voimaa käyttäen läntiset suurvallat anastavat maailman taloudellisia resursseja ja Lähi-idässä uhkaa syttyä suursota. Mutta imperialistien tavoitteet ovat kauempana, Keski-Aasiassa, Kiinassa ja Venäjällä. Naton jäsenenä maamme joutuu mukaan kaikkiin sotaseikkailuihin.

Nato tarvitsee Suomea, koska meillä on pitkä maaraja Venäjän kanssa ja paljon aluetta sotilaallisiin operaatioihin. Naton jäsenenä kriisitilanteessa alueemme sotilaalliset kohteet olisivat iskujen kohteita ja taisteluja käytäisiin Suomen alueella. Kyllä Venäjällä todellakin on syytä olla huolissaan naapurimaastaan, koska Suomi on jo viety niin lähelle Natoa, että se merkitsee käytännössä täysjäsenyyttä.  Pietari on edelleenkin hyvin lähellä valtakunnanrajaa, eikä Venäjällä katsota hyvällä, jos rajan takana pitävät kiristyvässä tilanteessa majaansa Nato-joukot. Pitäisi tämän olla maamme poliitikoille selvää, kun vaan muistelevat tapahtumia ennen Saksan ja sen liittolaisten hyökkäystä Neuvostoliittoon.

Suomen poliitikot kieltäytyvät ymmärtämästä, että Makarovin vihjaus Suomen ja Naton yhteistyön uhasta Venäjän turvallisuudelle tarkoittaa myös ja ennen kaikkea uhkaa Suomen turvallisuudelle.

Suomen ei pidä missään nimessä lähteä mukaan myöskään viime aikoina keskustelua herättäneeseen Islannin ilmavalvontaoperaatioon. Toisin kuin poliittinen eliittimme väittää, kyseessä ei ole pohjoismainen hanke vaan puhdas Nato-operaatio.

STP:n liittokokous 16.6.2012