HIETSUSSA
Kävin eräänä kauniina toukokuun päivänä muistelemassa mutsiani ja faijaani Hietsun uurnalehdossa. He delasivat 1-2 vuotta ennen viheliäisen korona-aikakauden alkua. He olivat kummatkin byggaamassa pienellä liksalla hyvinvointivaltiota. He kasvattivat ja ruokkivat neljä kakrua. Työläisvanhempani liittyivät kumpikin vuorollaan nimettöminä tähän Stadin tuhkayhteisöön. Laskin ruukkuruusun alueen muistopystin viereen. Sen jalustassa luki: ”Sinä verhoudut valoon.”
”100 000 vainajaa goisasi kiviaidan takana hiekkafikoissaan.
Kalmistossa ei saanut lenkkeillä, fillaroida eikä skimbata.
Hietsussa suomalaiset merkkihenkilöt halusivat sukuskrubuissaan
maatua hiljaa.
Mäntyjä, kuusia, koivuja, vaahteroita, lehmuksia, marjakuusia ja tammia.
Veistoksia, hautaholveja, ruostuneita ristejä ja vaatimattomia hautakiviä.
Protestantteja, kahden sortin katolisia, juutalaisia, islamilaisia ja ateisteja.
Tuonelan tasa-arvolaissa ihmiset velvoitetaan erottamaan
kuoltuaankin selkeästi toisistaan.” (Runokokoelmasta Vallila, ML)
Muistisairas faijani bunkkasi viimeiset vuotensa hoivakodissa. Seurasin läheltä satamajätkän hidasta palvelutalokuolemaa 3,5 vuotta. Mutsi sinnitteli omin voimin senioritalossa, kunnes aivoinfarkti sekoitti pakan lopullisesti. En usko pienituloisten vanhusten tilanteen ja hyvinvoinnin kodeissa ja laitoksissa kohentuneen jo yli vuoden kestäneen koronapandemian aikana. Henkilökuntaa on liian vähän, ja rajoituksia on paljon. Ihmisarvo on merkillinen asia. Sen kurssi on hyvin ailahteleva.
Dallasin uurnalehdosta tsittaamaan penkille Lapinlahden rantsuun. Lakkautetun pöpilän rakennukset piirtyivät öögiini. Nuoruus kiiti hiekkatiellä lenkkareissaan ja sähköpotkulaudoillaan ohitseni. Sorsat, hanhet ja muut vesifogelit puuhailivat omissa pesintäduuneissaan. Puut lehtivät. Sköne oli tyyni. Särkikalat olivat aloittaneet kutunsa. Kaislikossa suhisi. Suulis lämmitti. Tyhjensin terveysturvallisesti tölkin huurteista muisto-olutta.
Arvokkaasta vanhuudesta bamlataan paljon. Se on politiikassa ja seurustelussa hyvin suosittu pelastuksen kohde. Arvokas vanhuus näyttää olevan kuitenkin niin kallis, että vain harvalla on siihen varaa. Me kaikki vanhenemme. Jos emme fragaa vanhuusturvan ja vanhusten ihmisoikeuksien puolesta ollessamme vielä itse kondiksessa, meidän käy hyvin kehnosti. Kremiksen piipusta tupruavat savumerkit eivät kanna päättäjille asti. Tsennaan tämän hyvin, koska olen itsekin jo 67-vuotias vanhukaisstarba.
Entä jos koronanormaali eristyksineen ja rajoituksineen muuttuukin pysyvästi vanhusten jokapäiväiseksi arjeksi?
Matti Laitinen
21.5.2021
…………………………………………………………...
MERENNEIDOT
Lasin alla istui 20 pientä merenneitoa.
Mies oli tuonut rakkaalle vaimolleen
joka vuosi uuden snadin merenneidon.
Parkkeerasin faijan pyörätuolin telkkarisaliin
toisten pyörätuolien joukkoon.
Väänsin apuvälineen seisontajarrut päälle.
On hyvä, että joku käy katsomassa.
Minua ei ole käynyt kukaan tsiigaamassa.
Hylkääminen on syvä hauta.
Merenneitomies vieraili joka päivä.
Minä käyn viikoittain ulkoiluttamassa faijaani.
Hän on ollut ikänsä ulkoilmaihminen.
Puutteistaan huolimatta hän on ihminen.
Niin, faija on aina faija.
Menneet ovat menneitä.
Riitoja ei kannata repiä auki.
Muistisairaus haalistaa kaunatkin.
Minä astuin stogeaseman alla dösään.
Minä muistelin matkallani
halki syksyisen, pohjoisen Stadin
Faija toi meille Köpiksestä kauan sitten
Jimi Hendrixin tuplaälppärin.
Faija pääsee pian bunkkaamaan palvelutaloon.
Puolustuskyvyttömyyden kohtaaminen
opettaa ihmistä antamaan anteeksi.
Matti Laitinen
16.10.2016
