Katsaus SOTE-asioihin
Minna Ekman STP
syysseminaari
Terveydenhuollon rahoituksesta
Suomessa terveydenhuoltoa rahoitetaan monikanavaisesti - se
siis tarkoittaa, että rahoitusta kerätään terveydenhuollon toteuttamiseksi
monelta taholta, mutta kuitenkin pääasiassa tuloverotuksen ja
sosiaalivakuutusmaksun kautta.
Terveydenhuoltopalvelujen rahoitus jakaantuu seuraavasti: kunnat,
valtio, Kansaneläkelaitos, työantajat, yrittäjät ja palvelujen käyttäjät.
Rahojen käyttö puolestaan jakautuu julkisen sekä yksityisen
terveyden-huoltopalvelujen kesken siten, että julkista terveydenhuoltoa
rahoitetaan valtion tuloveroilla
(=kuntien valtiolta saamat valtionosuudet, ns. kuntakanava) sekä kunnallisverolla, kun taas yksityistä
terveydenhuoltoa valtio rahoittaa Kansaneläkelaitoksen kautta sairausvakuutuksen muodossa (=ns. Kela-kanava,
sairausvakuutusmaksu kerätään tuloverotuksen yhteydessä sairausvakuutusmaksun
muodossa). Suurimmassa taloudellisessa vastuussa ovat kuitenkin kunnat, joiden
lakisääteisiin tehtäviin kuuluu terveydenhuoltopalvelujen järjestäminen.
Sairausvakuutuksen puolelta ei siis korvata julkisen puolen
sairaanhoidon kustannuksia. Kela korvaa työnantajalle
ja yrittäjälle työterveyshuollon järjestämisestä aiheutuneet kustannukset
sairausvakuutuslain perusteella – rahat siihen tulevat siis tuloverotuksen
kautta sairausvakuutusmaksun muodossa. Työterveyshuolto on työntekijöille ja
yrittäjille pääsääntöisesti maksutonta. Ihmettelyä aiheuttaakin nimenomaan se,
että valtion keräämällä
sairausvakuutusmaksulla rahoitetaan vain yksityistä terveydenhuolto-sektoria,
jonka palveluita käyttävät yrittäjät,työntekijät ja yleensä vain hyvätuloiset
yksityiset henkilöt !
Sairausvakuutuksen toimeenpanoon liittyvistä tehtävistä
vastaa Kansaneläkelaitos, ja se myös valvoo sairausvakuutuslain nojalla
annettujen asetusten ja määräysten noudattamista ja toteuttamista.
Sairausvakuutusjärjestelmä
Sairausvakuutus on yleinen terveydenhuollon rahoitusmuoto
monessa läntisessä teollisuusmaassa. Se voi olla joko julkinen tai yksityinen.
Julkinen sairausvakuutus on terveydenhuollon
pääasiallinen rahoitusmuoto erityisesti Keski-Euroopassa. Suomessa
sairausvakuutus on ollut käytössä noin 50 vuotta. Sairausvakuutus tulikin
Suomessa käyttöön (v. 1963) kansainvälisesti
vertaillen melko myöhään. Esimerkiksi Saksassa sen käyttöönotto ajoittui
jo 1800-luvun loppuun.
Sodan jälkeen valtaosa terveydenhuollon voimavaroista kului
Suomessa sairaalahoitoon. Sairausvakuutusjärjestelmän perustamisella
pyrittiin siirtämään terveydenhuollon painopistettä sairaalahoidosta
avohoitoon, ja linjauksena olikin, että sairaalahoitoa ei korvata sairausvakuutuksesta. Uudella
järjestelmällä haluttiin myös korvata sairaudesta johtuvia ansion-menetyksiä ja
sairaanhoitokuluja sekä parantaa palvelujen
saatavuutta eri
puolilla maata.
Terveydenhuollon rahoituksen nykytila
1990-luvun alkuun asti valtio kykeni ohjaamaan kunnallista terveydenhuoltoa
valtionosuuksien kautta, sillä järjestelmään oli kytketty valtakunnallinen
suunnittelu, jota kuntien sosiaali- ja terveydenhuollossa tuli noudattaa.
Kunnille maksettiin niiden kantokyvyn
mukaan määritelty osuus sosiaali- ja
terveydenhuollon menoista. Kyseinen menettelytapa kannusti kuntia investoimaan ja
kehittämään palveluja. Tosin tilanne
vaihteli kunnittain kunnan saaman valtionosuuden määrän mukaan.
On esitetty, että talouslaman seurauksena
valtionosuusjärjestelmää jouduttiin muuttamaan ja vuonna 1993
luovuttiin käyttötarkoitukseen sidotuista valtionosuuksista. Kuntien
valtionosuudet ovat määräytyneet siitä lähtien laskennallisin perustein ja
kunnat voivat käyttää saamansa valtionosuudet vapaasti oman harkintansa mukaan.
On katsottu, että uudistus lisäsi kuntien kustannustietoisuutta, mutta samalla
kannuste palveluiden kehittämistä kohtaan heikentyi. Julkisuudessa on annettu
ymmärtää, että valtionosuusuudistus rajoitti merkittävästi valtiovallan
mahdollisuuksia ohjata kunnallista terveydenhuoltoa – mikä varmasti pitääkin
paikkaansa.
Valtionosuusuudistuksen seurauksena ilmaantui myös eri toimijoiden tarve pyrkiä siirtämään rahoitusvastuuta muille
osapuolille - esimerkiksi kunnallisen
terveydenhuollon ja Kansaneläkelaitoksen välillä on ollut erimielisyyttä siitä,
kenelle kuuluu rahoitusvastuu eräissä lääkinnällisen kuntoutuksen tapauksissa.
Kunnallisvero,
jolla kunnallinen terveydenhuolto valtionosuuksien ohella ja suurimmalta osin
rahoitetaan, vaihtelee kuntien välillä. Sairausvakuutuksen
sairaanhoitovakuutusta rahoitetaan puolestaan sairaanhoitomaksulla, joka
vahvistetaan vuosittain annettavalla asetuksella. Sairaanhoitomaksu eroaa tuloverosta siten, että sen tuotto
käytetään suoraan ennalta sovittuun kohteeseen, joten kyseessä on siten ns.
korvamerkitty vero!
Vuonna 2011 sairaanhoitomaksu on vakuutetuilla 1,19
% kunnallisverotuksessa verotettavasta ansiotulosta ja verotettavista
eläke- ja etuustuloista perittävä maksu on 1,36 %. Maksut eivät
vaihtele kunnittain, vaan ne ovat samansuuruisia koko maassa.
Sairausvakuutusjärjestelmä yksityisen puolen
terveydenhuollon ja yritysten ja yrittäjien työterveyshuollon kustannusten
laajoine korvauskäytäntöineen on vaikuttanut
siihen, että yksityisten terveyspalvelujen merkitys on kasvanut maamme
terveydenhuoltojärjestelmässä todennäköisesti jo aivan liian suureksi julkisen
terveydenhuoltojärjestelmämme ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi. Esimerkiksi
Kansaneläkelaitoksen maksamat korvaukset yksityislääkäreiden ja
yksityishammalääkäreiden palkkioista olivat vuonna 2010 noin 190 miljoonaa
euroa. Summa on nimellisesti lähes kaksinkertaistunut 2000-luvun ensimmäisen
vuosikymmenen aikana.
Voidaankin kysyä, onko sairausvakuutusjärjestelmän
korvauskäytäntöjä ja lainsäädäntöä syytä tarkastella ja supistaa mahdollisimman
nopeasti, jotta turvaisimme kaikille yhteisen ja tärkeän julkisen
terveyshuoltojärjes-telmämme rahoituksen ja toimintaedellytykset myös jatkossa.
Julkista terveydenhuoltojärjestelmäämme ei saa yksityistää !
Kritiikkiä ja ongelmia
Suomen julkinen sairausvakuutusjärjestelmä on kansainvälisesti
vertaillen poikkeuksellinen, sillä sen avulla rahoitetaan yksityisen
sektorin tuottamia, osin samoja terveyspalveluja joita kansalaisille on
tarjolla kunnallisen verorahoitteisen terveydenhuollon kautta. Järjestely on
kokonaisuuden hallittavuuden kannalta epätyydyttävä, sillä se muun muassa
hankaloittaa rahoituksen koordinointia ja luo haitallisia kannusteita.
Nykyinen järjestelmä mm. kannustaa kuntia siirtämään
kustannuksia sairausvakuutuksen kannettavaksi ja päinvastoin. Lisäksi on
esitetty joissain yhteyksissä arvioita, että sairausvakuutustaksat ovat
ylimitoitettuja, mikä puolestaan vaikuttaisi palvelujen tarjontaan. Usein
korostetaan myös sitä, että sairausvakuutuskorvattu hoito on yhteiskunnalle
edullista, koska potilas kuitenkin maksaa huomattavan osan hoidosta itse.
Kääntöpuolena on se, että
yksityisten palvelujen vakuutetulle maksettavaksi tuleva hinta korvauksen
jälkeenkin on usein sen verran korkea, että niiden käyttö ei ole alimmissa
tuloluokissa aina taloudellisesti mahdollista. Toisaalta potilaiden omavastuut
myös julkisessa terveydenhuollossa ovat kansainvälisesti vertaillen korkeat.
Yksityisen sektorin
merkitys terveydenhuollon palveluissa on Suomessa kasvanut. Tähän ovat
vaikuttaneet monet tekijät, kuten esimerkiksi työterveyshuolto ja julkinen
sairausvakuutus. Jos yksityisen sektorin käyttö edellyttäisi kansalaisilta
täyden hinnan maksamista tai yksityistä sairausvakuutusta, käytettäisiin
yksityisiä terveydenhuollon palveluja
mahdollisesti vähemmän. Tällöin yksityisen terveydenhuoltosektorin merkitys olisi
vähäisempi, sen koko pienempi ja siellä työskentelisi vähemmän henkilöstöä.
Työvoiman saatavuus julkisella sektorilla olisi vastaavasti helpompaa.
Sairausvakuutuksen
kautta hankitun hoidon ja tutkimuksen korvaustason mataluus
on toistuvasti keskustelun kohteena. Pienten korvausten katsotaan johtavan siihen, että alimmissa tuloluokissa ei
välttämättä aina ole tosiasiallista
mahdollisuutta käyttää yksityisen terveydenhuollon palveluita.
Sairausvakuutus tuo lisäksi terveydenhuollon rahoitukseen
monikanavaisuutta. Monikanavaisuudesta katsotaan aiheutuvan useita ongelmia,
kuten epätarkoituksen-mukaista palveluiden käyttöä, julkisen sektorin
työvoimapulaa sekä ei-toivottuja taloudellisia kannustimia.
Valtiontalouden tarkastusviraston
tuloksellisuustarkastuskertomus
Dnro 260/54/2009
Tarkastuksessa keskityttiin yhteen sairaanhoitovakuutuksesta
korvattavaan kokonaisuuteen: korvauksiin yksityislääkäreiden
ja yksityishammaslääkäreiden palkkioista.
”Tarkastuksessa selvitettiin sitä,edistävätkö
sairaanhoitovakuutuksen korvaukset yksityislääkärien ja yksityishammaslääkärien
palkkioista väestön yhdenmukaista mahdollisuutta täydentää julkisia
terveyspalveluja kohtuullisin kustannuksin. Tätä arvioitiin sosiaali-
ja terveysministeriön strategiaa ja järjestelmän nykytilaa vertailemalla,
hoitotakuun avulla sekä järjestelmän läpinäkyvyyttä arvioimalla. Lisäksi
tarkasteltiin sitä, miten
korvaukset kohdistuvat eri väestöryhmiin ja minkälaisia
seurauksia korvaustasojen nostoilla on ollut.
Tarkastuksessa
havaittiin, että korvausjärjestelmään liittyy monia sellaisia piirteitä,
jotka heikentävät kansalaisten yhdenmukaisia mahdollisuuksia täydentää julkisia
terveyspalveluja sairausvakuutuksella. Sairausvakuutusjärjestelmä on
vaikeasti hahmottuva kokonaisuus ja kansalaisen on etukäteen hankalaa arvioida
mikä on hänen omavastuuosuutensa korvauksen jälkeen.
Tarkastuksessa
havaittiin, että korvaukset jakaantuvat epätasaisesti niin alueellisesti, sukupuolen perusteella kuin tulojenkin
mukaan. Maksettujen korvausten määrä myös kasvaa tulojen kasvaessa. Lisäksi havaittiin, että
järjestelmä on sellainen, että osa palkkioiden korvauksiin tehdyistä korotuksista valuu palkkioihin, eikä siten hyödytä
korvauksen saajaa”.
Sairausvakuutuksen korvausmääriä vuonna 2010
Vuonna 2010 sairausvakuutuksesta korvattiin yksityisen
puolen lääkärissäkäyntejä runsaat 3 725 000 kpl, hammaslääkärikäyntejä 2 761
000 kpl ja tutkimus- sekä hoitokertoja 1 624 000 kpl.
Rahassa edellä mainitut kappalemäärät tarkoittavat sitä,
että lääkärissäkäyntejä korvattiin yhteensä 73,4 miljoonalla eurolla,
hammaslääkärikäyntejä 120,5 miljoonalla eurolla sekä tutkimusta ja hoitoa 72,2
miljoonalla eurolla.
Vuonna 2010 sairausvakuutuksesta maksettiin
sairauspäivärahoja 318 036 henkilölle 813,4 miljoonalla eurolla.
Lääkekorvauksia maksettiin 3,8 miljoonalle henkilölle 1 225,4 miljoonalla
eurolla ja sairaanhoidon matkakorvauksia 5,2 miljoonasta matkasta 243
miljoonalla eurolla.
Terveydenhuollon asiantuntijat supistaisivat Kela-kanavaa
Osmo Soininvaara blogissaan 24.2.2012, joka on alunperin
Vihreän liiton sivulta:
”Hallituksen edessä on mittavat
säästötarpeet. Niin huonosti ei rahaa Suomessa käytetä, että voisi leikata
miljardin ilman, että se kehenkään sattuu. Kaikki joutuvat tinkimään jostain
itselleen tärkeästä, myös kokoomus.
On aika luopua yksityisen sairaanhoidon Kela-korvauksista.
Siis siitä, kun ei halua jonottaa terveyskeskukseen, vaan menee
yksityislääkärin vastaanotolle, maksaa satasen ja saa siitä Kelalta pari
kymppiä. Näihin menee vuodessa vajaa 200 miljoonaa euroa.
Moni terveydenhuollon asiantuntija on sanonut, että yksityisen
hoidon korvauksista on vain haittaa. Ne edistävät terveydenhuollon jakautumista
varakkaiden yksityishoitoon ja rahvaan kunnalliseen hoitoon, rapauttavat
julkista terveydenhuoltoa ja lisäävät terveyseroja. ...”
http://www.soininvaara.fi/2012/02/24/lopetetaan-yksityisen-sairaanhoidon-kela-korvaukset/
Kyseisestä yksityisen sairaanhoidon korvausten
lakkauttamisehdotuksesta voi olla Osmo Soininvaaran, Vihreän liiton ja monen
asiantuntijan kanssa melko lailla samoilla linjoilla – tosin vähemmän
radikaaleilla toimenpiteillä kuin suoranaisella yksityisen sairaanhoidon
korvausten lakkauttamisellakin – esimerkiksi korvausten supistamisella - voitaisiin järkeistää terveydenhuollon
rahoitusjärjestelmää.
Lisäksi on myös kuitenkin syytä muistaa, että ylipäätään
yksityisen puolen tarjoamat sairaanhoitopalvelut eivät välttämättä tarkoita
esimerkiksi sitä, että tarjolla olisi julkista puolta laadukkaampaa,
tehokkaampaa,ammatti-taitoisempaa tai hoito- ja tutkimuslaitteiltaan
uudenaikaisempaa hoitoa. Tärkeää on tiedostaa myös se, että yksityisen puolen
lääkäri- ja hoitopalvelujen yritykset järjestävät sairaanhoitoa aina
liiketoimintaperiaatteella, jolloin taloudelliset voitot ovat niille aina
etusijalla.
Lähes edellemainitun kaltaisen ehdotuksen, kuten mm. Vihreä
Liitto ja O. Soininvaara on tehnyt myös Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen
asiantuntijaryhmä. Tässä koko terveydenhuollon rahoitusjärjestelmän
uudistusehdotuksessa poistettaisiin sairausvakuutuskorvaus niin vapaaehtoisilta
työterveyshuollon palveluilta kuin myös yksityisiltä lääkäripalveluilta sekä
tutkimukselta ja hoidolta. Ehdotuksessa arvellaan, että toimenpiteen
seurauksena yksityisen sektorin hintakilpailu voi piristyä.
Julkisen
sairausvakuutuksen korvauksia yksityisen terveydenhuoltosektorin palveluista
puolustetaan usein sillä argumentilla, että ne vähentävät julkisen sektorin painetta
ja siten hyödyttävät myös kunnallista terveydenhuoltoa. Mikäli julkisen
sairausvakuutuksen alasajo johtaisi kunnallisen terveydenhuollon kasvaviin
ruuhkiin, eräänä mahdollisena seurauksena saattaisi olla yksityisten
sairausvakuutusten lisääntyminen.
Tällainen edellämainittu
kehitys epätasa-arvoistaisi terveydenhuollon palvelujen saatavuutta
kansalaisten välillä entisestään. Lisäksi yksityisten sairausvakuutusten on
havaittu aiheuttavan tehottomuutta. Tämä on seurausta muun muassa siitä, että
vakuutuksen tarjoajilla ei aina ole kannusteita rajata vakuutuksen kattamia
terveyspalveluita vain mahdollisimman vaikuttaviin toimenpiteisiin.
On kuitenkin todella vaikeaa arvioida, aiheuttaisiko
julkisen sairausvakuutuksen
alasajo julkisten terveyspalvelujen
ruuhkautumista ja yksityisen vakuutuksen yleistymistä. Ilmeistä kuitenkin on,
että julkinen sairausvakuutusjärjestelmä aiheuttaa palvelujärjestelmään myös
negatiivisia vaikutuksia.
Tulevia kunnallisvaaleja ajatellen valitut kunnallisvaltuuston
jäsenet voisivatkin pohtia mahdollisuutta tehdä kunnassaan esim.
kuntalaisaloite, jolla -luvun alkuun asti käytössä ollut kunnallisen terveydenhuollon rahoittaminen valtionosuuksien kautta tulisi jälleen kytkeä
esimerkiksi valtakunnalliseen suunnitteluun, jota kuntien sosiaali- ja
terveydenhuollossa tulee noudattaa.
Terveydenhoitojärjestelmä on parhaillaan muutosten
kohteena. Uusi terveydenhuoltolaki (1326/2010) tuli voimaan 1.5.2011, lain
myötä potilas tai asiakas voi vapaammin valita sen terveydenhuollon
toimintayksikön, jossa häntä hoidetaan. Vuodesta 2014 alkaen potilaalla on
oikeus valita hoitonsa mistä tahansa terveysasemalta tai sairaanhoidon
yksiköstä Suomessa. Laki ei koske sosiaalipuolen asiakkaita.
Sosiaali- ja
terveydenhuollon palvelurakennetta uudistetaan osana kuntarakenteen uudistamista.
Direktiivi potilaiden oikeuksien soveltamisessa rajat ylittävässä
terveydenhuollossa (2011/24/EU) on toimeenpantava vuoden 2013 loppuun mennessä.
Kunnallinen
kotiapu takaisin – nuoria ja lapsia ei saa syrjiä
Suomessa on tällä hetkellä noin 900 000 köyhää, jos
köyhiksi lasketaan esimerkiksi ne, jotka saavat toimeentulotukea JOTKA TIENAAVAT 900 EUROA/KK.
Yhteiskunnassamme eriarvoisuus on lisääntynyt ja ihmisten ja perheiden hätä ja
ahdinko on valitettavasti vain lisääntymään päin.
Useassa kunnassa on vähin äänin lopetettu jo noin
vuodesta 1991 lähtien perheiden mahdollisuus saada tilapäistä kunnallista apua
kotiin, jos vaikka esimerkiksi yksinhuoltajaperheen vanhempi sairastuisi
tilapäisesti tai jos esimerkiksi maahanmuuttajaperheen äiti tarvitsisi muutaman
tunnin vapaata päästäkseen opiskelemaan suomen kieltä. Tilapäisen kotiavun
tarvitsija voi yhtä hyvin olla myös mies.
Myös esimerkiksi pienten lasten työssäkäyvät vanhemmat voivat tarvita
apua arjen pyörittämisessä, sillä kaikilla ei voida olettaa olevan ystäviä ja
sukulaisia avuntarjoajina.
Joissakin kunnissa voi mahdollisesti saada
kunnallista kotiapua, johon ovat lain mukaan oikeutettuja vain pääsääntöisesti
75-vuotta täyttäneet tai Kelan erityishoitotukea saavat.
Kunnallista kotihoitoa kutsutaan nykyisin usein myös
kotihoidoksi. Kotiin saatava kunnallinen kotihoito tarkoittaa hoitoa ja
arkielämän toimintojen avustamista sekä terveyden- ja sairaanhoito kotona.
Kotihoidon palveluita ovat:
Kotipalvelut, joilla
tarkoitetaan apua arkiaskareissa ja henkilökohtaisissa toiminnoissa. Sitä
tulevat kotiin tekemään kodinhoitajat, kotiavustajat ja lähihoitajat sekä kotisairaanhoito, jolloin lääkärin
lähetteellä määrätty kotona tapahtuva kuntoutus ja sairaanhoito. Työ on
sairaanhoitajien tehtävä.
Lisäksi ovat tukipalvelut, kuten esimerkiksi ateria-, siivous-, kauppa-,
turvapalvelu-ja kuljetusapu.
Työntekijöinä usein kunnan tai yksityisten palveluyritysten työntekijät.
Kotipalvelu ja kotisairaanhoito ovat lakeihin
(sosiaalihuoltolaki ja kansanterveyslaki) perustuvia palveluita. Ne eivät
kuitenkaan ole ns. subjektiivisia oikeuksia - vaikka niiden tulisi ehdottomasti
perustuslakiinkin pohjautuen sitä olla ! Kotipalvelu ja kotisairaanhoito
ovatkin siis kunnan tarveharkintaisia palveluita, joiden tarpeen arvioi
kotihoito tekemässään kirjallisessa selvityksessä. Usein arvion voi tehdä myös
terveyskeskus.
Kotihoidon saamisen perusteen vaihtelevat
kunnittain. Peruslähtökohtana on lain mukaan se, että kotihoitoa saavat
ikääntymisen, sairauden tai vamman tms.
alentuneen toimintakyvyn vuoksi ihmiset, jotka tarvitsevat apua
päivittäisissä toiminnoissa. Kotipalvelun pitää lain mukaan olla myös
toistuvaa, jos arvioitu käyntitarve olisi harvemmin kuin kerran viikossa, kunnat
yleensä ohjaavat käyttämään yksityisiä palveluyrityksiä tai turvautumaan
omaisten apuun. Kotisairaanhoidon tarpeesta puolestaan päättää
kotisairaanhoidosta vastaava lääkäri terveyskeskuksessa.
Kuntien sosiaalihuollon kustannukset
Kuntien
sosiaali- ja terveystoimen käyttökustannukset olivat yhteensä 17,8 miljardia euroa vuonna
2008. Kun luvusta vähennetään asiakasmaksut, olivat sosiaali- ja terveystoimen
nettokustannukset 15,6 miljardia euroa. Kustannukset vaihtelevat paljon
kunnittain, sillä nettokustannukset olivat korkeimmillaan noin 4 000 euroa ja
pienimmillään noin 2 000 euroa
asukasta kohti.
Sosiaalitoimen nettokustannukset puolestaan olivat noin 7,1
miljardia euroa, mikä on vajaa puolet sosiaali- ja terveystoimen
nettokustannuksista ja 29 prosenttia kuntien kaikista nettokustannuksista.
Lähes kolmasosa sosiaalitoimen nettokustannuksista kului lasten päivähoitoon ja vajaa puolet vanhusten ja vammaisten palveluihin.
Lastensuojelun sijaishuoltoon ja muihin lasten ja perheiden
palveluihin käytettiin 13 % ja toimeentulotukeen seitsemän %.Kuntien sosiaalitoimen kustannuksiin on laskettu
mukaan sekä sosiaalihuoltolain että erityislakien perusteella järjestetty
sosiaalihuolto.
Palvelujen osalta mukana ovat kuntien järjestämien palvelujen
kustannukset eli kuntien itse tuottamien palvelujen lisäksi mukana ovat ostot
muilta kunnilta, kuntayhtymiltä, valtiolta ja yksityisiltä palveluntuottajilta.
Lisäksi sosiaalitoimen kustannuksissa ovat mukana
rahamääräiset kunnalliset etuudet, kuten esimerkiksi toimeentulotuki.
Sosiaali- ja
terveydenhuollon käyttökustannuksiin osoitetut valtionosuudet kattoivat vuonna 2008 noin 34 prosenttia kuntien lakisääteisistä menoista.
Asiakasmaksuilla katettiin näistä menoista noin kahdeksan prosenttia. Kunnat
rahoittivat jäljelle jääneen lähes 60 prosentin osuuden.
Asiakasmaksujen osuus
rahoituksesta vaihtelee eri palveluissa. Vammaispalveluissa ja lastensuojelussa
se on hyvin pieni. Vanhuspalveluissa asiakasmaksujen osuus on lähes viidesosa
ja lasten päivähoidossa kuudesosa. Terveydenhuollon eri palveluissa
asiakasmaksujen osuus vaihtelee kahdesta
viiteen prosenttiin lukuun ottamatta hammashoitoa, jossa asiakasmaksujen osuus
on yli 20 prosenttia.
Kunnat järjestävät yhä suuremman osan
sosiaalipalveluista ostamalla ne järjestöiltä tai yrityksiltä. Vuonna 2008 ostoihin käytettiin 1 508,8
miljoonaa euroa, mikä oli 21,3 % kuntien sosiaalipalvelujen
nettokustannuksista. Vuonna 1995 osuus oli 8,7 % ja vuonna 2000 se oli
13,6 %.
Kunnat ostavat yli
puolet järjestämistään ensi- ja turvakotipalveluista,
mielenterveys-ongelmaisten ja ikääntyneiden asumispalveluista, lasten ja
nuorten laitos- ja perhehoidosta sekä päihdehuollon laitoshoidosta ja
asumispalveluista yksityisiltä palveluntuottajilta.
Sen sijaan
järjestämästään lasten päiväkotihoidosta, ikääntyneiden ja vammaisten
laitoshoidostaja kotipalveluista kunnat ostavat yksi tyisiltä
palveluntuottajilta alle viidesosan.
Sosiaaliturvan menot Suomessa ja muissa EU-maissa
Suomen sosiaaliturvan
menot olivat vuonna 2008 yhteensä 48,6 miljardia euroa. Se oli 26,3 % BKT:sta,
mikä on EU:n keskitasoa. Sosiaalimenojen suhde bruttokansantuotteeseen on koko
2000-luvun vaihdellut 25–26,7 % välillä.
EU15-maiden (EU:n vanhat
15 jäsenmaata) sosiaalimenojen keskimääräinen bruttokansantuotesuhde on
vuodesta 1995 pysynyt suunnilleen samalla tasolla (vaihtelu on ollut välillä
26,8–27,8 %). Vuonna 2007 se oli 26,9 %, kun Suomen vastaava
luku oli 25,4 %
Bruttokansantuoteosuuden
kehitykseen vaikuttaa sosiaalimenojen lisäksi huomattavasti
bruttokansantuotteen kehitys. Lamavuosina bruttokansantuoteosuus nousi, kun
talouskasvu hiipui ja sosiaalimenot kasvoivat. Hyvän talouskasvun aikana
tilanne taas on päinvastainen.
Omaishoidon lomitusjärjestelmä
Omaishoitajien ongelmana on usein sijaisen saaminen hoidettavan kotiin
lakisääteisten hoitajan lomien pitämiseksi. Omaishoidon lomitusjärjestelmä
olisi kehitettävä samankaltaiseksi toimintaperiaatteiltaan kuin esim. valtion kustantama
maatalouden lomitusjärjestelmä, joka on peräisin 1970-luvulta.
Nuorison ja lasten oikeudet kuntoon
Nuoria ja lapsia ei saa syrjiä iän
perusteella! Heidän oikeuksiaan on kunnioitettava YK:n lapsen oikeuksien
julistuksen mukaisesti. Vuonna 1989 lapsen oikeudet kirjattiin valtioita
sitovaksi YK:n lapsen oikeuksien sopimukseksi, jonka lähes kaikki valtiot
maailmassa ovat ratifioineet. Suomi ratifioi
sopimuksen vuonna 1991 osaksi lainsäädäntöään.
”Periaate 1
Lapsen tulee saada nauttia kaikkia tässä
julistuksessa määriteltyjä oikeuksia. Nämä oikeudet kuuluvat poikkeuksetta
jokaiselle lapselle yhtäläisesti ja erottamatta katsomatta hänen tai hänen
perheensä rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen
vakaumukseen, kansalliseen tai sosiaaliseen alkuperään, varallisuuteen tai
syntyperästä taikka muusta johtuvaan asemaan.
Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua
ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset
ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti
terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa.
Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä
näkökohtana.
Periaate 3
Lapsella tulee syntymästään lähtien olla oikeus
nimeen ja kansalaisuuteen.
Periaate 4
Lapsen tulee saada nauttia sosiaalista turvaa.
Hänen tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen
vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen
hoito ennen ja jälkeen synnytyksen. Lapsella tulee olla oikeus asianmukaiseen
ravintoon, asumiseen, virkistykseen ja lääkintähuoltoon.
Periaate 5
Lapsen, joka on ruumiillisesti, henkisesti tai
sosiaalisesti vajaakykyinen, tulee saada erityistä tilansa edellyttämää
erikoishoitoa, -kasvatusta ja -huolenpitoa.
Periaate 6
Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi
yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä. Hänen tulee saada kasvaa, mikäli
mahdollista, vanhempiensa huolenpidon ja vastuun alaisena, ja joka tapauksessa
ilmapiirissä, jossa hän saa tuntea hellyyttä sekä moraalista ja siveellistä
turvallisuutta; varhaisiässä olevaa lasta ei saa erottaa äidistään kuin
poikkeustapauksessa. Yhteiskunnan ja viranomaisten velvollisuutena on osoittaa
erityistä huolenpitoa niille lapsille, jotka ovat vailla perheensä turvaa ja
riittäviä toimeentulomahdollisuuksia. On suotava, että suurten perheiden lasten
ylläpitoa helpotetaan valtion avustuksin ja muulla avustustoiminnalla.
Periaate 7
Lapsella on oikeus saada koulutusta, jonka
ainakin alkeisasteella tulee olla maksuton ja pakollinen. Hänen tulee saada
koulutusta, joka edistää hänen yleissivistystään ja suo jokaiselle yhtäläisen
mahdollisuuden kehittää kykyjään, yksilöllistä arvostelukykyään sekä moraalista
ja sosiaalista vastuuntuntoaan tullakseen hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.
Lapsen koulutuksesta ja ohjauksesta vastuussa olevien on johtavana periaatteena
pidettävä lapsen parasta; ensisijaisesti tämä vastuu kuuluu lapsen vanhemmille.
Lapsella tulee olla riittävät mahdollisuudet leikkiin ja virkistykseen, jotka
olisi ohjattava palvelemaan samoja päämääriä kuin koulutuskin. Yhteiskunnan ja
viranomaisten tulee pyrkiä edistämään mahdollisuuksia tämän oikeuden
nauttimiseen.
Periaate 8
Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla
ensisijalla suojelua ja apua annettaessa.
Periaate 9
Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä,
julmuudelta ja väärinkäytöltä. Häntä ei saa missään muodossa saattaa
kaupankäynnin kohteeksi. Lasta ei saa ottaa työhön ennen asianmukaista
minimi-ikää, missään tapauksessa häntä ei saa panna työhön eikä sallia hänen
ryhtyä työhön, joka saattaisi olla hänen terveydelleen tai koulutukselleen
vaaraksi taikka haitata hänen ruumiillista, henkistä tai moraalista
kehitystään.
Periaate 10
Lasta tulee
suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä
taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään. Häntä on
kasvatettava ymmärtämykseen, suvaitsevaisuuteen, kansojen välisen ystävyyden,
rauhan ja yleismaailmallisen veljeyden hengessä sekä täysin tietäen, että hänen
tarmonsa ja kykynsä olisi saatettava palvelemaan hänen lähimmäisiään”.