MIKSI?

Olen stadilaisena mieltänyt stadilaiset reiluiksi, rehellisiksi ja suvaitsevaisiksi ihmisiksi. Pienempiin ja heikompiin ei kajota, eikä löytyä lyödä.

Vaikeasti kehitysvammaisella pojallani on käytössään henkilökohtainen avustaja, joka mahdollistaa hänen käymisensä mm. konserteissa, uimassa ja elokuvissa. Tämän ammattitaitoisen ja empaattisen nuoren miehen isä on afrikkalainen ja äiti suomalainen. Hän itse on asunut koko ikänsä Suomessa.

Poikani avustaja joutui jokunen päivä sitten kotimatkallaan rasistisen hyökkäyksen kohteeksi. Tuntematon kantasuomalainen mies löi häntä kotimatkalla bussissa selän takaa leukaan. Liikennevälineen kamerat tallensivat väkivallan teon. Hän kävi lääkärissä ja tekemässä rikosilmoituksen tapahtuneesta. Poliisit eivät olleet kiinnostuneita avustajan tarjoamista tiedoista. Mikäli poikani olisi istunut avustajansa kanssa tuossa bussissa, rasisti olisi poiminut samalla kertaa kaksi marjaa.

Saamme kasvatuksemme neljästä eri väylästä: perheestä, koulusta, kavereista ja mediasta. Meidän persoonallisuutemme muodostuu näiden väylien vuorovaikutuksesta. Ihmisen omilla valinnoilla on tässä hyvin merkittävä rooli. Miksi suomalainen kasvatus tuottaa tällaisia väkivaltaisia rasisteja?

Minusta tämä ei ole aikuisen ihmisen käyttäytymistä. Aikuistuminen on kasvutapahtuma, jossa hyödynnetään muiden ja omaa elämänkokemusta sekä havainnoidaan aktiivisesti ympäröivää todellisuutta. Käytännössä aikuisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on ammattikoulutus, vakituinen työpaikka, asunto, elämiseen riittävä toimeentulo, perhe (sinkku, parisuhde tai yhteisö) ja vanhemmuus.

Aikuisuuteen liittyy paljon vastuuta. Tämä tarkoittaa ihmisen kiinnostusta ja etenkin halua vastata puheidensa ja tekojensa aiheuttamista seuraamuksista. Vastuullisuus liittyy suhtautumiseen toisiin ihmisiin, omaan itseensä, muihin elollisiin olentoihin, ympäristöön, työhön, esineisiin ja omaisuuteen. Rehellinen ja vastuunsa kantava ihminen seisoo puheidensa ja tekojensa takana.

Lisääntyvä koulu-, virasto- ja katuväkivalta osoittavat, että asiat Stadissa ovat huonolla tolalla. Kaikki eivät opi elämään ja pärjäämään itsenäisesti tässä yhteiskunnassa. Osa nuorisosta syrjäytyy siitä eikä kasva koskaan aikuisiksi.

Matti Laitinen

kehitysvammaisen pojan isä

SOTAMUISTOJA ­ – MUISTELLEN SETÄ HOTA

 

Vietnamilainen kenraali Phung The Tai kuvailee Ho Tši Minhia ja muistelmissaan ”Sotamuistoja ­ – muistellen Setä Hota”. Ho Tši Minh piileskeli v. 1942 Pác Bón luolassa, joka sijaitsi lähellä Kiinan ja Vietnamin rajaa. Paikalliset ihmiset suhtautuivat häneen hyvin auttavaisesti.

Phung The Tai toimi Vietnamin sodassa Pohjois-Vietnamin ilmavoimien ja –puolustuksen päällikkönä. Hänen asemansa sodassa oli hyvin merkittävä. Yhdysvallat joutui Vietnamissa alakynteen ilmasodassa jo v. 1967 lopulla. Vuoden alkupuoliskolla yksi amerikkalainen Phantom –hävittäjä ampui alas 13 venäläistä MiG-21–hävittäjää, mutta vuoden lopulla pudotussuhde kääntyi 5:1 vietnamilaisten eduksi. Vuonna 1967 Yhdysvallat pudotti 13 konetta, mutta näistä vain yksi oli MiG-21. Vietnamilaiset taas pudottivat MiG-21-koneilla 12 yhdysvaltalaista konetta ja yhden muilla koneilla.

Ho Tši Minh antoi kenraali Phung The Taille v. 1967 tehtäväksi ratkaista, kuinka tuhotaan amerikkalainen superpommikone B-52.

Boeing B-52 Stratofortress on Yhdysvaltain ilmavoimien v. 1955 alkaen käyttämä pitkänmatkan raskas pommikone. Koneita on rakennettu 744, joista 84 on yhä käytössä. USA käytti Stratofortresseja 1950-luvulla strategisina pommikoneina, joiden tehtävä sodan syttyessä olisi ollut ydinlatauksien pudottaminen Neuvostoliittoon ja Itäblokin kohteisiin. Maaliskuusta 1965 B52-koneita käytettiin pommituksiin Etelä-Vietnamin alueella (Operation Rolling Thunder). Niiden käyttö huipentui Pohjois-Vietnamin kaupunkien mattopommituksiin (Operation Linebacker II). Niiden lastina oli Vietnamissa 27 200 kiloa tavallisia pommeja, ohjuksia tai miinoja erilaisissa kokoonpanoissa. Aseistuksena koneessa toimi Vulcan-konetykki.

Lokakuussa 1972 vietnamilaiset ampuivat alas ensimmäisen B-52-pommittajan Nakhon Phanomissa lähellä Thaimaan ja Laosin rajaa. He onnistuivat pudottamaan oman selvityksenä mukaan v. 1972–75 aikana hävittäjillään ja ilmapuolustuksellaan yhteensä 34 kappaletta B-52-pommikoneita.

Muistikuvia setä Hosta:

”Muistan yhä tuon ajan, jolloin setä Ho työskenteli luolan eteen oikealle puolelle asetetulla kivilaatalla. Myöhään iltaisin vuoret ja korkeiden puiden latvustot loivat varjonsa tämän paikan ylle. Tämän vuoksi hän päätti siirtää työskentelypaikkansa joen toiselle puolelle kymmenisen metrin päähän luolansuusta. Työpöytänä oli toinen kivilaatta mukavasti kivien päällä asetettuna. Tuolina toimi pieni, sileä kivi.

”Hoippuvalla kivipyödällä, minä käänsin puolueen historiaa.” Hän kirjoitti runossaan kääntäessään Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historiaa vietnamiksi. Kivipöytä oli sijoitettu joen ääreen, johon hän pujahti tuntikausia työskenneltyään toviksi kalastamaan. Hän kutsui jokea Leniniksi ja vastarannalla kohoavaa vuorta Marxiksi.

Hän eli yksinkertaista elämää käyttäen keitettyjä guavan lehtiä teen asemasta ja pääruokalajinaan vesikrassia. Paikallisilla ihmisillä ja puolueen väellä oli tuohon aikaan ravintonaan riisiin sekoitettua maissia. Toveri Loc osti riisiä aikomuksenaan tarjota sitä vanhalle toverille, kun tämä oli niin vanha ja heikko. Setä Ho ei suostunut tähän. Toisella kerralla jauhettu maissi oli päässyt hapantumaan. Me pyysimme häntä syömään sihdillisen riisiä. Hän kieltäytyi siitäkin.

Hän yritti kaikin mahdollisin keinoin kohentaa paikallisia elinolosuhteisia siellä, missä hän kulloinkin viipyi. Aika, jonka hän vietti Pác Bóssa, ei ollut pitkä. Se kesti kuitenkin kyllin kauan pienen vihannestarhan kasvattamiseksi, jossa kasvoi perunoita ja chiliä. Setä Ho kävi joella kalassa ja simpukoita pyytämässä. Toisinaan hän meni torille ostamaan vihanneksia, jonkun kaalin soppaa varten ja kilon tai pari kiloa possua. Hän leikkasi sianihran ja kamaran erilleen. Hän sulatti laardin juoksevaksi ja pisti sen talteen. Loput siasta hän paistoi vahvasti suolattuna käytettäväksi ”strategiseksi” ateriaksi.

Ensimmäisistä päivistä lähtien Khuói Námissa setä Ho alkoi järjestää vajaansa. Sen lähellä oli hiekkakekoja. Setä Ho kaivoi pienen lammikon niiden väliin. Hän rakensi kivipuutarhan tippukivipylväistä ja tippukivistä. Puutarhassa oli luolia, rotkoja ja kielekkeitä. Ruokosilta yhdisti rannan vuoren tyveen. Puut ympäröivät lammikkoa ja saivat sen näyttämään maisemakortilta. Toveri Báo An veisti taitavasti punaruskeasta kivestä pienen haikaran, joka tähysteli veteen pyydystääkseen pikkuruisen katkaravun. Setä Ho veisti pienen puuveneen ja asetti sen veteen kellumaan hilpeästi ylös ja alas.

Elämä oli kovaa mutta suuresti runollista. Minä en tiennyt Setä Hon olevan myös suuri runoilija. Hänen kestämänsä vastoinkäymiset eivät pystyneet haalistamaan hänen taiteellista ja runollista sieluaan.

Setä Ho oli myös hyvin realistinen. Hänellä oli lähistöllä kasvitarha nimeltään Pác Khuói.  Hän pyysi jokaista, jolla oli vapaa-aikaa, huolehtimaan siitä. Hän huomautti miestä, joka yritti laistaa työtä sanomalla, ettei ole sitten opiskeluaikojen tehnyt puutarhatöitä. Setä Ho kertoi ottavansa kuokan ja vievänsä hänet kasvitarhaan. Hän selitti, että on välttämätöntä aloittaa tällaiset työt, jos hän tahtoo voittaa joukot puolelleen ja rohkaista heitä seuraamaan vallankumouksen aatetta. Setä Ho lisäsi vielä: ”Sinä totut siihen vähitellen.”

Vaikka hän oli hyvin kiireinen, hän pystyi silti pitämään kiinni säännöllisestä aikataulustaan. Hän heräsi aamuisin puoli viideltä tai viideltä, jolloin aamu-usva ei ollut vielä haihtunut, keikkunut ja kulkeutunut puiden ja rotkojen ylle. Hän siistiytyi ja meni peseytymään lähijokeen. Hän piti uimisesta etenkin rintauinnista. Hän levitteli käsiään liikkuen eteenpäin joustavasti mutta tehokkaasti, kuin olisi halkonut vettä. Vapaa-aikoinaan hän kuokki vihannestarhaa, kasteli kasveja, auttoi keittiössä, pyydysti simpukoita, kalasti ja keräsi villivihanneksia metsästä.

Toisinaan hän kutsui meidät vaeltamaan vuorille. Meistä tuntui pahalta katsoa hänen jänteitään hänen kävellessään paljain jaloin vuoristossa. Me pyysimme häntä panemaan kengät jalkoihinsa. Hän kieltäytyi, koska hän tahtoi edetä paljain jaloin. Hän selvitti retkeilemisen olevan sekä hauskaa että terveellistä toimintaa ja välttämätöntä harjoittelua vastoinkäymisten voittamiseksi vallankumoustyössä. Hän oli erinomainen vuoristokiipeilijä eikä hän luovuttanut koskaan ennen, kuin oli saavuttanut kohdejyrkänteen. Hän havainnoi huolellisesti luolia ja maastoja. Hänellä oli loistava muisti. Kerran keskusteltuaan yhden paikallisen ihmisen kanssa mainitun vuorenrinteen luolista hän muisti niiden jokaisen yksityiskohdan. Hän kuvasi luolan edessä kasvavat puut ja sen toisella puolella loikovan luurangon. Hän totesi olevan välttämätöntä tuntea lähistön pimeät luolat ja kaikki tiet, jotta kykenee reagoimaan nopeasti, kun vihollisjoukot ilmaantuvat.

Ollessaan Khuói Námissa hän teki syvän vaikutuksen paikallisiin ihmisiin. Muistan, kuinka Le Quáng Ba pyysi ensimmäisinä joitain kyläläisiä auttamaan meitä majojen rakentamisessa. Ne, jotka eivät voineet tulla avuksemme, lupasivat meille ruokaa ja juomaa. Avuksemme saapui kolme vanhaa miestä: Dai Lamin isä Duong Dai, Lé Quáng Banin appiukko ja Mac Van Khoan. He rohkaisivat setä Hota laskeutumaan heidän kyläpahaseensa ja kätkeytymään metsään vihollisen ilmestyessä. Setä Ho kieltäytyi ja sanoi vallankumouksellisen liikkeen olevan hyvin kehittyneen. Kaikki paikalliset ihmiset rakastivat vallankumouksellisia. He tukivat ja suojelivat heitä.

Sitten hän jutteli heidän kanssaan kotimaan tilanteesta ja kansainvälisestä kehityksestä ja toisti sen, mitä oli keskustellut yksityisesti Dai Lamin isän kanssa. Jos vanha ihminen kuten hän kykeni ottamaan osaa vallankumoustyöhön, niin hekin kykenisivät samaan. He pystyisivät tekemään mitä tahansa. Kaikki ammattialat kuuluivat Kansallisen pelastuksen järjestöön. Joten nämä kolme vanhaa miestä voisivat muodostaa Kansallisen pelastuksen järjestön vanhusten ryhmän.

Kaikki nyökkäsivät päätään ja näyttivät yksimielisiltä. Sitten setä Ho pyysi heitä valitsemaan vaaleilla keskuudestaan johtajan. Vanhuksilla ei ollut ideaa omasta johtajasta. He jättäisivät sen pestin nuoremmille. Setä Ho totesi hymyillen nuorilla olevan omat tehtävänsä. Jokaisella järjestöllä on oltava omat jäsenensä ja johtajansa. Mies ei voi olla naisjärjestön johtaja. Samoin nuoret eivät toimia vanhusten johtajina.

Se kuulosti kaikista järkevältä, mutta he eivät tienneet, kuinka organisoida vaalit. Kukin yritti antaa periksi toisille ja punastui nolostuneena – kunpa olisimme yhä nuoria. Nähdessämme tämän emme voineet kuin nauraa. Setä Ho ehdotti nopeasti, että vanha Dinh voisi olla johtaja. Kaksi muuta hyväksyi sen heti. Vanha Dinh kieltäytyi tarjouksesta, koska hän tiennyt, miten toimitaan johtajana. Setä Ho kertoi, ettei tämän kannata huolestua, vaan pyytää apua nuorilta. Yksin vanhusten ryhmä ei riittänyt järjestöksi. Heidän olisi kannustettava myös muita liittymään mukaan, koska muutoin ne, jotka eivät olleet järjestön jäseniä, olisivat tyytymättömiä. Sillä olisi negatiivisia vaikutuksia heidän yhtenäisyyteensä. Tämän jälkeen Pác Bóhon perustettiin paikallinen järjestö. Järjestäytyminen levisi asteittain koko alueelle.

Me emme voineet viivyttää läsnäoloamme, koska talonpoikien oli viljeltävä maitaan. Me rohkaisimme heitä muihin puuhiin. Oli sopimatonta jäädä heidän pikkukyläänsä. Lisäksi meidän oli pidettävä toimemme salassa.

Muistan myös vähäisen asian, joka teki minuun ikuisen vaikutuksen. Yhtenä aamuna kuten tavallisesti setä Ho heräsi aikaisin ja meni jokeen kylpemään. Tämä tapahtui sadonkorjuuajan lopulla. Riisipellon laidalla käytettiin veneitä apuna riisin puimisessa. Paluumatkalla vajaansa hänen oli ylitettävä vene, joka oli puhdistettu ja käännetty nurin. Astuessaan sen päälle vene kääntyi huteran asentonsa vuoksi, ja sen pohja mutaantui. Setä Ho pesi saman tien veneen pohjan puhtaaksi ja yritti palauttaa sen entiseen asentoonsa. Jotkut ihmiset, jotka olivat tulossa joelle, näkivät tapahtuneen ja kertoivat siitä muille. Dai Lámin isä sanoi tuon vanhan miehen olleen huolellinen. Hän oli aito vallankumouksellinen. Sitten hän tokaisi meille, että meidän on suojeltava häntä. Hän voisi olla tämän maan kuningas. Me emme ainoastaan kuuntele häntä, vaan myös seuraamme häntä osallistuaksemme vallankumoukseen sen loppuun asti.

Setä Ho kehotti meitä välttämään päivänokosia, jottemme olisi iltapäivällä väsyneitä. Hän vietti keskipäivän tunnit meitä opettaen, kuten oli menetellyt Cóc Bón luolallakin. Meille nuorille oli vaikeaa olla ilman päivätorkkuja. Istuimme joen työräällä, tuuli puhalsi lempeästi ja me kuuntelimme setä Hon opetusta. Yksi tovereistamme vaipui hiljakseen uneen. Setä Ho pyysi häntä huuhtomaan kasvonsa joessa. Oppitunti jatkui.

Kerran toveria, joka oli palannut toimeksiannoltaan kylässä, ei näkynytkään seuraavana iltana. Setä Ho pyysi meitä etsimään häntä metsästä, kuten hän itsekin teki. Etsittyään häntä pitkän tovin turhaan setä osui suuren puun luokse, jonka latvassa oli maja. Hän pysähtyi kuullessaan yläpuoleltaan kuorsausta. Hän pyysi meitä kiipeämään majaan. Kadonnut oppilas nukkui kirja naamallaan majassa.

Kyseinen oppilas seisoi opettajansa edessä anteeksi pyyntöä hymyillen. Setä tiedusteli, miksi hän oli kirmannut ulos majastaan? Sitten hän vei oppilaan joelle ja pyysi tätä keräämään kuivia lehtiä joen penkalta. Hän voisi palata takaisin opintojensa pariin, kun hän ei olisi enää unelias. Tämä elää yhä muistoissamme. Se on kuin perhetarina – täynnä hauskuutta ja lämpöä. Jopa rangaistu henkilö löysi siitä huvittavuutta.

Samaan aikaan setä organisoi lukuisia Viet Minhin (Vietnamin itsenäisyyden liiton) koulutustilaisuuksia. Ensimmäinen niistä pidettiin Pác Bóssa. Tilaisuuksien myötä vallankumousliike levisi nopeasti.

Setä Ho piti hyvää huolta kansallisen pelastuksen järjestön jäsenten elinolosuhteista. Kerran yksi naisjäsen, jonka perhe valmisteli hautajaisia, kulki ohitse. Kuullessaan uutisen setä kysyi Dai Lámilta, oliko hänen järjestönsä osoittanut kunnioitusta vainajalle? Sitten hän pyysi, voisiko joku tuoda jotain perinteistä hautajaisiin? Dai Lám sanoi sen riippuvan kustakin hautajaisvieraasta. Kukin voi tuoda rahaa tai riisiä, polttopuita tai sytykkeitä osoittaakseen myötätuntoaan edesmenneelle.

Setä Ho pyysi järjestön jäsenten menettelevän näin. Dai Lám vastasi heidän keräävän rahaa osoittaakseen kunnioitusta vainajalle ja tämän omaisille sekä esittävänsä surunvalittelun hänen perheelleen. Entä muistopuhe? Dai Lám totesi senkin järjestyvän varmasti. Epäonneksi ruumiinsiunaajat olivat poissa kylästä. Kaikkia ei voi miellyttää. Siksi hän ei uskaltanut pyytää heiltä apua. Setä Ho kehotti Dai Lámia menemään kotiinsa ja palaavan iltapäivällä takaisin hänen kirjoittamansa muistopuhe matkassaan.

Myöhemmin iltapäivällä setä Ho luovutti Dai Lámille muistopuheen, joka oli muodoltaan ja sanoiltaan samanlainen kuin muillakin siunausmenojen suorittajilla, mutta poikkeuksena sen sisällössä olivat puheen poliittinen merkitys sekä tunteikkaat ja surumieliset sanat. Muistan yhden kappaleen puheesta, joka kuului näin: ”Jokainen on syntynyt, kasvanut, vanhentunut ja jokainen poistuu keskuudestamme. Se on elämän yleinen laki. Jokainen on yhdenvertainen toisensa kanssa. Miksi sitten on olemassa epätasa-arvoa erilaisten ihmisolentojen kesken? Miksi on olemassa rikkaita ja köyhiä – riistäjiä ja alistettuja?”

Kaikki läsnäolijat kehuivat puhetta. Erityisesti useat vanhat miehet, jotka olivat eläneet yli puolet elämäänsä kurjuudessa ja ankarissa oloissa, kokivat sanojen kertovan heidän omasta kohtalostaan. Äkkiä yksi heistä tiedusteli ääneen: ”Kuka on kirjoittanut tämän oratorion?” Joku kertoi vanhan toverin kirjoittaneen sen. Muut olivat yllättyneitä siitä, että heidän vanha toverinsa osasi laatia niin hyviä puheita.

Muistotilaisuuden jälkeen ihmiset säilyttivät mielessään lausutut sanat. Nuo sanat lisäsivät kyläläisten yhtenäisyyttä taistelussa vallitsevaa epätasa-arvoa vastaan.

Setä Ho opetti meitä todellisen elämän yksinkertaisilla tapahtumilla, joita vallankumouksellisten pitäisi käyttää mahdollisuutena herättääkseen ja mobilisoidakseen kansanjoukot.

Setä Ho vietti yksinkertaista mutta ilontäyteistä elämää. Hän osallistui monenlaisiin puuhiin aina elintärkeästä vallankumousjohtajan roolista rutiinihommiin asti kuten riisin jauhamiseen tai puiden kantamiseen. Hän kiinnitti erityistä huomiota vallankumousliikkeen kaaderien kasvattamiseen. Ollessaan ulkomailla tai johtaessaan vallankumousta kotimaassa hän koulutti suuren joukon arvostettuja kaadereita.

Kesäkuussa 1942 Ho Tši Minh palasi Lung Démin vuorelle Lam Sonin vuoristoalueelle. Siellä ollessaan hän kirjoitti kiinaksi seuraavan runon:

24. kesäkuuta
kapusin vuorelle
punainen taivas pääni yllä
aprikoosin kukkana
puroa pitkin.

Hän oli runollinen sielu. Vaikka hänellä paljon töitä vallankumouksesta päivän rutiineihin, hänellä oli tajua luonnon kauneudelle. Epäonneksemme me toisinaan tyrimme mahdollisuutemme kirjata hänen spontaaneja ajatuksiaan. Jälkikäteen niitä on mahdoton haalia kasaan.

Seisoessaan korkealla vuoristomaastossa pilvien ja rosoisten kallioiden seassa ja katseltuaan ympärilleen kerran hän totesi hmongien elävän korkealla, mutta me elämme vielä korkeammalla.

Hmongit tai mongit ovat aasialainen etninen ryhmä, jonka kotiseutu on vuoristoisilla alueilla Kiinan eteläisessä osassa. 1960-luvulla CIA värväsi hmongeista "kuninkaallisen Laosin armeijan", joka taisteli Ho Chi Minhin huoltotietä käyttäviä Vietnamin sissejä vastaan. (Wikipedia)

Suomennos: Matti Laitinen

Lähde: Kenraali Phun The Tai: Remembering Uncle Ho,The Gioi Publishers, 2005.