Uskonnoista ja maailmankatsomuksista

Uskonto liittyy Ihmisen koko kehityshistoriaan  

Ihminen on kehittynyt yhteisöllisenä oliona. Kehityksensä kaikissa vaiheissa ja varsinkin historiansa alussa ihmisillä oli tiukka riippuvuus toisistaan. Ihminen ei ole tullut yksinään toimeen Afrikan savanneilla villin luonnon ja petojen kanssa. On tarvittu yhtenäistä ryhmää puolustautumiseen ja onnistuneeseen metsästykseen. Se edellyttää, että jo aivan historiansa alusta asti ihmiset ovat tarvinneet yhteistä maailmanselitystä ja yhteisiä toimintatapoja sekä ryhmän kykyä organisoida yhdessä toimintaansa. Se ei ole ollut mahdollista ennen kielen kehitystä sille tasolle, että ajatuksia tai erilaisia viestejä on voitu vaihtaa ihmisten kesken, mutta kieli kehittyi korvaamaan tätä puutetta.

Eväät kunnolliselle maailmanselitykselle ovat olleet alussa hyvin vähäiset, ellei olemattomat. Kaikki tieto kertyi vain yksittäisten yksilöiden kokemuksen kautta. Tieto piti vielä jollakin tavoin selittää ja tulkita. Unimaailma antoi mahdollisuuden selittää tapahtumia ”henkien” kautta. Syntyi jako henkeen ja ruumiiseen, johon myötävaikutti unien ”todellisuus”. Ihmisen henki oli unessa käynyt seikkailemassa milloin missäkin ruumiinsa ulkopuolella. Siitä seurasi päättely, että henki oli jotain muuta kuin ruumis. Henkisyys ulotettiin pian koko luontoon.  Kaikella luonnossa oli ”henki” ja oma jumalansa. Tämä johti monijumalisuuteen, oli ukkosen jumala, hedelmällisyyden jumala, sodan jumala jne...

Kuitenkin maailmassa oli tuolloin hyvin paljon järjellä käsittämätöntä turhaa kärsimystä. Ihmisyhteisöt kohtasivat erilaisia vastoinkäymisiä, luonnonkatastrofeja , maanjäristyksiä, tulvia, tulivuorenpurkauksia, sairauksia, puhumattakaan vihamielisestä luonnosta petoineen ja myrkkykäärmeineen. Tämä tulkittiin yleensä siten, että ”vika oli meissä itsessämme, olimme toimineet väärin, tehneet syntiä” ja että tästä syystä ”jumalat” halusivat rangaista meitä. Jumalia piti jotenkin hyvitellä. Siitä syntyvät uhrilahjat jumalille. Uhrataan eläimiä tai jopa ihmisiä jumalien lepyttämiseksi. Tieto kertyi perinteeksi. Yhteisöön syntyi riittejä, myyttejä, tarinoita maailmanselityksiksi, joita välittivät yhteisön vanhimmat henkilöt tai eri tavoin valituiksi tulleet poppamiehet. Yhteisöön syntyi hierarkia ja sisäinen vallankäyttö. Vain poppamiehillä tai papeilla oli oikeus tulkita henkimaailman asioita.

Kuolema ja hautaus olivat aivan erityinen riitti. Koska ruumis ja henki olivat jo erotettu toisistaan, voitiin olettaa, että vaikka ruumis kuolikin niin sielu, ihmisen henki, jäi elämään. Vainajaa muistettiin siten, että kuolleen mukana yleensä haudattiin kaikkea sitä esineistöä, jota kuollut ihminen oli eläissään käyttänyt. Toisaalta pyrittiin varmistamaan, ettei kuollut ihminen jäänyt kummittelemaan kasaamalla haudan päälle suuri kivikasa tai niin kuin Egyptissä rakentamalla pyramidi faaraoille.

Uskontojen kehityksen myöhemmässä vaiheessa useiden jumalien uskonnoista viimein kehittyi  - siivilöityi -yksijumalisuus, ei tarvittu erillistä jumalaa jokaiselle kivelle ja kannolle, vaan yksi ja ainoa abstrakti jumala korvasi kaikki muut jumalat. Näin tapahtui ensin juutalaisuudessa, sitten kristinuskossa ja islamilaisuudessa. Tämä oli välttämättömyys Rooman valtakunnassa, jossa asui kymmeniä kansoja ja heimoja omine uskontoineen ja jumalineen. Yhteen Roomaan tarvittiin yksi yhteinen jumala ja uskonto.

Uskonto vallankäytön välineenä syntyi luokkayhteiskunnan syntymisen myötä.  Uskonnosta tuli ihmisen alistamisen väline, jota yhteiskunnan hallitseva luokka tarvitsi. Omilla aivoillaan ei saanut ajatella, koska ”totuus kaikista asioista ” oli jo olemassa raamatussa tai koraanissa tai uskontoon vihkiytyneellä papistolla. Ratkaisevaksi kriteeriksi tuli ”usko”. Vain usko yhteiseen jumalaan ratkaisi. Se meni kaiken tiedon ohi maailman selityksenä. Jos ihminen alkoi epäillä uskonnon selityksiä, hän siis menetti uskonsa ja oli ”kadotettu”.  Uskonnot alkoivat hallita pikkutarkasti ihmisten elämää. Esim. islamissa täytyy edelleenkin rukoilla viidesti päivässä kohti Mekkaa ja lisäksi islamilainen vallankäyttö selittää kaiken vallankäyttönsä uskonnon kautta, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä koraanin kanssa.

Kun tieteellinen tieto maailmasta oli edelleenkin aivan olematonta, myytit saivat järjenvastaisia muotoja eli ne vaikuttivat sitä voimakkaammin mitä enemmän todellisuuden vastaisia ne olivat. Syntyivät myytit taivaasta ja helvetistä, kuoleman jälkeisestä ikuisesta elämästä, Jeesuksen ihmeteoista. Tulevaisuutta arvioitiin erilaisten ennustusten ja astrologien kautta. Saksalainen filosofi Ludwig Feuerbach oivalsi uskonnon olemuksen kiteytyksessään: ”Jumala ei ole luonut ihmistä vaan ihminen on luonut jumalan.”

Uskonto muodostui perustavaksi osaksi kulttuuria. Oli elettävä esi-isien kulttuurin mukaan, jossa taas ytimen muodosti uskonto. Jos rikoit uskonnon ”sääntöjä”, teit rikoksen myös omaa sukuasi ja kulttuuriasi kohtaan. Sinut jätettiin koko yhteisön ulkopuolelle. Saatettiin jopa kivittää kuoliaaksi, mitä edelleenkin tapahtuu naisille talebaanien keskuudessa.

Uskontojen kehityksen myötä ne saivat erilaisia opillisia määrityksiä, joista muodostui uskonnon opillinen perusta kuten Jeesuksen ristinkuolema ja syntien sovitus, isä, poika ja pyhähenki, ikuinen elämä jne. Jeesuksen ristinkuolema on aivan selvästi yhteydessä ihmisuhriin ja on siis aikaisempien uskontojen mukaansa tuomaa. Kirkon valta-asemaa pönkitettiin väkivaltakoneistolla, inkvisitiolla, joka oli suunnattu kaikkia ”harhaoppisia ja toisinajattelijoita” vastaan.

Kirkon ylläpitämät opit pitävät uskontoja edelleenkin pystyssä. Jos niistä – niin järjenvastaisia kuin ne ovatkin - uskonnot luopuvat,  uskonnosta ei jää juuri mitään jäljelle.

Uskonnoilla on kieltämättä ollut merkittävä osuus ihmisen historiassa aina viime vuosisatoihin asti ennen kaikkea sosiaalisen yhteydenpidon muotona.  Uskonnon ja kirkon yhteydessä on myös luotu ihmiskunnan merkittävimpiä taideaarteita, muistellaan vaikkapa Bachin Matteus-passiota tai h-mollimessua, Mozartin Requemia taikka italialaisten taiteilijoiden suurenmoisia freskoja ja muita maalauksia. Aikaisempina keskiaikaisina vuosisatoina mahtavien kivikirkkojen rakentamisen pienillekin paikkakunnille on täytynyt olla suunnaton ponnistus alueensa köyhääkin köyhemmille asukkaille.

Nyt uskonto on menettänyt keskeisen asemansa ja muodostunut kehityksen vahvaksi jarruksi pitäessään edelleenkin kiinni tieteiden vastaisista myyteistään. Sen sijaan monet kirkon riitit saattavat säilyttää paikkansa yhteisöllisyytensä takia (häät, hautajaiset jne.) Ovathan ne monesti ainoita tilaisuuksia, joissa sukulaiset ja tutut tapaavat pitkästä aikaa toisiaan.

Filosofia ja tiede erkaantuivat uskonnosta  

Viimeistään antiikin Kreikassa puoli vuosituhatta ennen ajanlaskun alkua uskonnosta erkaantui ensin filosofia, joka pyrkii tutkimaan maailmaa objektiivisesti ihmisen omista lähtökohdista lähtien ja uskonnoista riippumatta. Heti sen jälkeen filosofiasta alkoi erkaantua tiede. Filosofi Aristotelesta pidetään paitsi suurena filosofina myös tieteellisen ajattelun ja monien tieteenalojen perustajana.

Uskontoa monet perustelevat sillä, että kun heidän tietonsa on rajallista, rajan takana täytyy olla toinen, yliluonnollinen todellisuus, joka ei voi selittyä muuten kuin uskonnon kautta. Tuo väite on perusteeton. Me todellakin tiedämme varsin vähän, mutta opiskelemalla ja perehtymällä asioihin meidän oma tiedon piirimme laajenee. Sama pätee tieteelliseen tietoon. Tiedämme jo paljon maailmasta, mutta emme kaikkea. Oleellista on, että tietomme maailmasta ja sen ilmiöistä tieteiden kehityksen myötä laajenee. Tänään emme tiedä jotain asiaa, mutta huomenna ehkä jo tiedämme. Emme tosin koskaan pääse tilanteeseen, että tietäisimme kaikista asioista kaiken, mutta etenemme kuitenkin tietämättömyydestä kohti tietoa. Tiedon puutteellisuudella ei siis voi perustella mitään yliluonnollisia ilmiöitä eikä uskontoa. 

Uskontojen vaihtoehtona ei ole toinen uskonto vaan toinen maailmankatsomus, tieteeseen ja filosofiaan nojautuva maailmankatsomus, joka tutkii kehitystä luonnossa ja yhteiskunnassa. Se korvaa uskonnon täysin olematta itse kuitenkaan uskonto. Tämän hintana on, että maailma pitää hyväksyä sellaisena kuin se on ja että ikuisen elämän haaveesta on luovuttava. Ruumis ja sielu eivät ole erotettavissa vaan ovat yhtä, ei ole sielua – tajuntaa – ilman ruumista. Ihminen palautuu kuolemansa jälkeen aivan samaan tilaan kuin mitä hän oli ennen syntymäänsä.  Mitään ikuista elämää ei ole, vaan ihminen jää muiden ihmisten muistiin oman elämänsä ansioilla tai rikoksilla, omilla teoillaan, mitä hän on eläessään tehnyt. Eino Leino kiteytti asian seuraavasti runossaan Aurinkolaulu: ”Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä, sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.”

Maailman hyväksyminen sellaisena kuin se on, on hyvin rankka asia. Maailmassa on paljon köyhyyttä, sotia, riistoa, vääryyttä ja surullisia kohtaloita - elämä ei ole aina oikeudenmukainen - mutta siinä on myös kauneutta, hienoja tarinoita, pyrkimystä totuuteen. Elämä on hieno asia, jossa meidän on kuitenkin taisteltava alati oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkea vääryyttä, sortoa ja epärehellisyyttä vastaan. Meidän tehtävämme maailmassa on kulttuurin parhaiden puolien edistäminen, mutta uskonto erottaa edelleenkin ihmisiä tästä tehtävästä, kun uskovaiset keskittyvät vain itseensä ja oman ”taivasosuutensa” varjelemiseen. Uskonto passivoi suurta osaa ihmisistä. He eivät todella pohdi maailman poliittista todellisuutta ja varovat ottamasta kantaa politiikkaan. He karttavat todellisuutta, kun se pitäisi sen sijaan kohdata. Tietenkin maailmassa on kristillisdemokraattisia puolueita, mutta nekin näkevät päätehtäväkseen ”kristillisten arvojen” puolustamisen ja levittämisen. Heidän tavoitteenaan on mm. keskioluen laimentaminen ja abortin vastustaminen sekä muut vastaavat asiat. Todellisiin yhteiskunnan rakenteellisiin epäkohtiin kuten työläisiin kohdistuvaan riistoon he eivät tahdo puuttua, koska heidän mielestään ihminen on vastuussa teoistaan vain uskonnon määrittelemälle jumalalle.  Uskonnon pauloissa eläville ihmisille jää taaskin Eino Leinon runossaan Hymyilevä Apollo muotoilema kohtalo: ”Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja – uinahti uudestaan.”

Uskonnot muodostavat edelleenkin yhden suurimmista esteistä yhteiskunnallisille kehitykselle

Nykyään uskonnot, kun ne eivät tunnusta todellista maailmaa ja tieteellisiä tosiasioita, vaan toimivat edelleenkin tuhansia vuosia vanhojen riittien ja myyttien varassa, aiheuttavat suurta tuhoa koko maailmassa. Katsotaan vaikkapa vain Palestiinan tilannetta, jossa juutalaisuus ja islamilaisuus ovat järjettömässä kamppailussa toisiaan vastaan. Kristinuskon menneisyys ei ole yhtään parempi. Senkin historiaan mahtuu valtava määrä väkivaltaa, kärsimystä ja vääryyksiä. Mutta kuten kaikessa, myös uskontojen suhteen poikkeus vahvistaa säännön. Etelä-Amerikassa monissa maissa kirkko on vaatinut yhteiskunnallisia uudistuksia jopa niin voimakkaasti, että se on johtanut ristiriitoihin Vatikaanin kanssa.

Moraaliset koodit ja käyttäytymissäännöt ovat joka tapauksessa ihmisille täysin välttämättömiä uskonnoista riippumatta, mutta ne eivät ole kiveen kirjoitettuja. Toisaalta uskonnot ovat tuoneet oman huomattavan osansa näihin moraalisiin koodeihin. Nuo säännöt ja periaatteet ovat myös muuttuvia – joku aikaisemmin jyrkästi tuomittu käyttäytymissääntö saattaa nykytieteen ja kulttuurin valossa tulla hyväksyttäväksi ja päinvastoin.

Uskonnot voivat säilyttää myönteisen merkityksensä, joka on yhteisöllisyydessä, jos…

- ne tunnustavat tieteissä tapahtuvan edistyksen

- ymmärtävät maailmassa - luonnossa ja yhteiskunnassa – tapahtuvan kehityksen
- myöntävät, ettei  ”sielun ja ruumiin” erottamiselle ole perusteita
- mitään Jeesuksen suorittamaa ”uhrilahjaa” emme tarvitse
- ei ole perusteita sielun kuolemattomuudelle ja sitä kautta ”ikuiselle elämälle taivaassa”
- uskonto on erotettava irti vallankäytöstä

Uskonto pitää puoliaan vetoamalla ihmisten kuolemanpelkoon ja lapselliseen toiveeseen ikuisesta elämästä taivaassa. Kaikenlainen uskonto on taikauskoa, joka kyllä saattaa antaa henkilökohtaista lohtua siihen uskoville. Kirkot saattavat toimia näkyvänä hyväntekeväisyyden harjoittajina, mutta maailman tiedostamisen ja maailman rakentamisen välineeksi uskonnosta ei ole.

Reijo Katajaranta, 70 v

Valokuva: Matti Laitinen