Skeptikkogate: millä rahalla lämpenemisen epäilijöiden ilmapallo on täytetty
James Hoggan & Richard Littlemore: Climate Cover-up, The Crusade to Deny Global Warming. Greystone Books, Vancouver 2009, 250 s.
Maapallon keskilämpötila on teollisuusyhteiskuntien synnyn jälkeen kasvanut selvästi. Se on pääasiassa fossiilisten polttoaineiden käytön seurausta. Jollei mitään tehdä ja kehitys jatkuu entisellään, seurauksena on katastrofaalinen ilmaston muutos ja merenpinnan tuhoisa nousu.
Nämä kolme väitettä ovat alan tutkijoiden harvinaisen yksimielisesti hyväksymiä. Jatkuvasti ilmestyy vertaisarvioiduissa tieteellisissä julkaisuissa tutkimusraportteja, jotka vahvistavat ilmastonmuutoksen tosiasiaa ja lisäävät tulevaisuutemme yllä leijuvia synkkiä pilviä.
Tieteen luonteeseen kuuluu kuitenkin, ettei 100-prosenttista varmuutta saada mistään asiasta ja että monista yksityiskohdista ja vedettävistä johtopäätöksistä kiistellään. Toisaalta ei-totalitäärisen yhteiskunnan luonteeseen kuuluu, että maallikotkin voivat julkisuudessa vapaasti kiistää minkä tahansa tieteellisen tuloksen. Jossain tapauksissa tämä on jopa täysin rationaalista: esimerkiksi silloin kun kaikki kemikaalin vaarattomuudesta tehdyt tutkimukset ovat kemikaalin valmistajan rahoittamia. Muttei järjettömyydestäkään rangaista: eivät edes pannukakkumaa-teorian kannattajat joudu maksamaan sakkoja.
Se, että ylipäänsä on henkilöitä, jotka kieltävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen huolimatta valtavasta sitä puoltavasta todistusaineistosta, on siis täysin luonnollista. Niin sanottujen ilmastoskeptikkojen määrä ja näkyvyys julkisuudessa ovat kuitenkin hämmentäviä.
Ilmastonmuutoksen kieltämisen ymmärtämisessä auttaa viime vuoden lopulla Kanadassa ilmestynyt kirja Climate Cover-up, The Crusade to Deny Global Warming (Ilmastopeittely, Ristiretki globaalin lämpenemisen kieltämiseksi). Se osoittaa vakuuttavasti, etteivät ilmastoskeptisismiä paisuta valtavirran sivuuttamat tutkimustulokset, vaan suuri raha. Kivihiilen tuottajat ja suurkäyttäjät sekä Exxon ja muut öljy-yhtiöt ovat sijoittaneet vuosien varrella suuria summia PR-kampanjoihin, joiden tarkoitus on ollut kylvää epäilyjä ilmastotiedettä kohtaan. Tähän propagandasotaan on valjastettu samoja tahoja käyttämään samoja menetelmiä kuin mitä tupakkayhtiöt käyttivät aikoinaan taistellessaan tupakan vaarallisuutta osoittavia tutkimustuloksia vastaan.
Tämän tieteenvastaisuuden tekee mielenkiintoiseksi se, että yhtiöiden palkkalistoilla on runsaasti luonnontieteilijöitä, joiden sanaan yleensä luotetaan päätöksiä tehtäessä. Kirjan mukaan USA:n öljyteollisuuden omat asiantuntijat lausuivat jo vuonna 1995, ettei ilmastonmuutoksen puolesta puhuvia tieteellisiä tuloksia voinut kieltää. Tästä huolimatta yhtiöiden yhteenliittymä American Petroleum Institute aloitti vuonna 1998 laajan PR-kampanjan, jonka tarkoitus oli tehdä ilmastonmuutoksen epäily yleiseksi käsitykseksi asiasta. Keinona tässä kuten myöhemmissä vastaavissa kampanjoissa ovat olleet tavanomaisen mainonnan lisäksi, yleisönosastokirjoitusten masinoiminen ja erilaisten tilaisuuksien ja esiintymisten järjestäminen julkisuuden kipeille luonnontieteilijöille, jotka eivät ilmastonmuutosta ole koskaan tutkineet. Jotain varsinaisen ilmastotieteen vahvuudesta kertonee se, että öljy-yhtiöt eivät juuri lainkaan ole käyttäneet ihmisten käännyttämiseen sellaisen tutkimuksen rahoittamista, joka mahdollisesti tuottaisi yhtiöille sopivia tuloksia.
Suuri osa fossiiliyhtiöiden PR-rahasta on kanavoitu sellaisille konservatiivisille think-tankeille kuin American Enterprise Institute, Hudson Institute ja Heartland Institute. Ne ovat saaneet ilmastonmuutoksen kieltämisen muuttumaan osaksi suurta ristiretkeä amerikkalaista elämäntapaa uhkaavia moninaisia vaaroja vastaan.
Kirja on täynnä häkellyttäviä tapausselostuksia suurella rahalla tapahtuvasta tiedon vääristelystä. Esimerkiksi vuonna 2007 Hudson-instituutin työntekijä Dennis Avery levitti julkisuuteen tietoa ”500 tutkijasta, joiden tutkimustulokset ovat ristiriidassa ihmisen aiheuttaman globaalin lämpenemisen pelon kanssa”. Kun näihin tutkijoihin otettiin yhteyttä he kiistivät väitteen ja sanoivat olevansa kauhuissaan, kun heidän nimensä on listalla. Monet heistä pyysivät Averyä poistamaan heidän nimensä listalta, mihin tämä ei suostunut.
Suurimman osan kirjasta on kirjoittanut James Hoggan, joka on PR-alan veteraani. Hän tietää alan temput ja osaa ne siksi myös paljastaa. Tekstistä kuultaa syvä häpeä kollegoja kohtaan, jotka käyttävät taitojaan suuryhtiöiden etujen ajamiseen maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta välittämättä.
Hoggan ja Littlemore eivät väitä, että kaikki ilmastoskeptikot olisivat yhtiöiden ostamia. Enemminkin heidän teesinsä on se, että suurella rahalla on luotu voimakas, totuudenvastainen ”meemi”, jota levitetty ympäri maailmaa. Se on saastuttanut myös monet rehelliset ja hyvää tarkoittavat ihmiset.
Climate cover-up on ollut Kanadan myyntitilastojen kärjessä ja herättänyt paljon huomiota ympäri maailmaa. Kirja on mukaansatempaavasti kirjoitettu, ja sitä lukee kuin jotakin kauhutarinaa. Ja seurauksiltaan monin verroin kauheampiahan tässä kuvatut ihmisten teot ovat kuin missään kauhuromaanissa tai -elokuvassa.
Olli Tammilehto
