REISKA KATAJARANNAN MUISTOA KUNNIOITTAEN
Meilahden
tornisairaala oli verhoutunut muoviseen huntuun. Oikealta piirtyi silmiin
syöpäosaston valkoinen rakennus. Minä astuin sisään. Neuvonnassa minua
kehotettiin kävelemään 170 metriä käytävää pitkin eteenpäin seuraten ensin
sinistä sitten valkoista viivaa. Vatsaelinkirurgian vuodeosasto oli evakuoitu tornisairaalan
toiseen siipeen.
Ohitin
pimentyneitä kahviloita ja odotustiloja sekä työajan jälkeen suljettuja ovia. Kohtasin
matkallani tyhjiä sairaalavuoteita, tippapullojen telineitä ja potilasseurantalaitteita.
Sairaalaa peruskorjattiin. Laskeuduin hissillä kerrosta alemmaksi.
Minä
löysin vihdoin vatsaelinkirurgian vuodeosaston. Vastaani osui vihreä- ja
valkeapukuisia sairaanhoitajia sekä sängyssä siirrettäviä potilaita. Päivystyshuoneessa
minulle kerrottiin Reijo Katajarannan huoneen sijaitsevan käytävän alkupäässä.
Kämppä oli jaettu neljään lakanoilla eristettyyn yksiöön. Väsynyt, turvoksissa
oleva mies makasi ensimmäisessä vuoteessa. Hänen vasen silmänsä värähti. Hän ei ollut Reiska. Toinen peti oli tyhjä.
Reiskan
yksiössä työskenteli sairaanhoitaja. Hän mittasi verenpainetta ja tyhjensi
mahaletkusta vatsaan kertyneitä nesteitä. Päätin odottaa käytävällä
toimenpiteen päättymistä. Minua kouraisi mahasta. Selkäni kostui hiestä. Kyynärtaipeissani
pisteli. Desinfioin huolellisesti käteni. Käytävällä minut ohittanut
sairaanhoitaja kantoi korissaan näyteputkiloita. Sairaala-asuun pukeutunut
nainen vaelsi tiputuspullo partnerinaan kohti televisionurkkausta.
–
Terve, Reiska. Miten on hurissut?
–
Terve Masa. Auta mut ensin istumaan. Vedä mut ylös kädestä. Omat voimat eivät
riitä. Luulin, että pääsen huomenna kotiin, mutta kun safka ja nesteet eivät
pysy vieläkään sisällä.– Onko jo todettu, mikä sua vaivaa? Toihan alkoi jo meidän Vappu-bileissä.
– Joo, ruoka eikä viina ei maistanut. Ei sun sapuskoissa ollut mitään vikaa. Kotona oksensin ja ripuloin melkein pari viikkoa. Terveyskeskuksesta lähettivät Mariaan ja sieltä ambulanssilla tänne.
Autoin
pörröpäisen ja pyöreän harmaahapsun istumaan. Maha pönkrötti kuin raskaana
olevalla naisella. Ravintoliuos valui ranteen kautta vanhan miehen elimistöön.
–
Haetsä, Masa, mulle vielä tuolta hanasta vettä? Mä saan huuhdella vain suuni.
Noudin
vettä lasiin. Ojensin Reiskalle kaksi tuomaani työväenlehteä. Tämä asetti ne apupöydälle
kännykän viereen.
–
Tää on maailman tylsin paikka, mutta hoitajat ovat hiton ammattitaitoisia. Mä
en ole jaksanut lukea kuin urheilu-uutisia ja kuunnella vähän radiota.
Helvetti, kun pääsis pian kotiin.
–
Sua on tutkittu paljon. Mitä ne on saanu selville? Onko lekuri käynyt rundilla?– Tänään kävi. Maksa ei ole ainakaan pamahtanut. Se on pienikokoinen. Haimasta on löytynyt jonkinlainen kasvain. Ohutsuoli tulppaa. Nesteet eivät poistu, vaan jäävät sisään.
– Mitä ne aikoo duunata?
– Ne tähystää mahan kautta ohutsuoleen. Toivottavasti ne tyhjentää samalla vatsan ja leikkaa sen kasvaimen pois, kun kerran olen täällä. En taida päästä kesällä Airistoon ja syksyllä sieneen, jollei kondis parane.
– Onneksi et ole jonossa. Mä tuon sulle kyllä tatteja ja suppiloita, jos sä et pääse omin voimin skuttaan.
– Ei se ole sama asia. Sienissä tärkeintä on sienestys ja koko prosessi.
– Mä vaikka raahaan sut istumaan tuoliin metsään. Se on vain järjestelykysymys.
– Voinhan mä ajaa autolla metsän reunaan ja odotella siellä, kun te käytte Arskan kanssa sienessä.
– Sun artikkelis Leninin ja Marxin puolueteorioista on saanut hyvää palautetta netissä. Kymmeniä ihmisiä on lukenut sen. Lähetin kopsun sun meiliin.
– Mä en ole pystynyt katsomaan sähköposteja yli viikkoon.
Viereiseen
yksiöön oli saapunut uusi asiakas. Hoitaja mittasi verenpaineen ja otti
verinäytteen sekä täydensi hänen potilastietojaan. Mies oli ottanut jokin aika
sitten pitkät Järvenpään sosiaalisairaalasta. Haima muistutti olemassaolostaan.
Sisäelimen omistaja vaikutti tuntevan
hyvin talon tavat. Hoitaja vakuutti nuoren miehen pääsevän halutessaan takaisin
Järvenpäähän.
Reiska
hörppäsi vettä ja sylki sen pahvimaljaan. Minä istuin pallilla ja pohdin hyvän
ystäväni ja aatetoverini äkillistä elämäntilanteen muutosta. Me olimme
tunteneet toisemme jo yli 30 vuotta, opiskelleet ja opettaneet yhdessä
marxilais-leniniläistä filosofiaa, kirjoittaneet kimpassa lukuisia lehtiartikkeleita,
sienestäneet sekä viettäneet useasti yhdessä vapaa-aikaamme.
–
Sun pitää nyt huilata rauhassa ja antaa niiden hoitaa sut kondikseen. Sä olet
täällä hyvässä hoidossa. Unohda kaikki muu. Tarviitsä mitään jeesistä?
–
En oikeastaan mitään. Mutsi on hoidossa Pakilan hoitokodissa. Serkku käy
tsekkaamassa päivittäin postin. Se ajoi mun autonkin Marian sairaalan pihasta
kotiin. – Soita mulle, jos tarviit jotain apua tai jos sulle täytyy tuoda jotain tänne lasarettiin. Marja ja Esko kertoivat olleensa yhteydessä sinuun. Onko muita käynyt täällä?
– Serkut kävivät toissapäivänä. Männikkö lupasi tulla käymään vielä tällä viikolla. Kerro terveisiä Tarjalle.
– Tarja palaa vasta ensi viikolla himaan Kiinan duunireissulta.
– Kun mä pääsen täältä kotiin, mä kutsun sut meille. Mä näytän sulle sen dokumentin Arthur Rubinsteinista ja tarjoon pari kaljaa.
– Sovitaan näin.
–
Hyvä, kun kävit katsomassa mua Masa.
–
Me tulemme Arskan kanssa tervehtimään sinua lauantaina. Moi!
Minä
kävelin usvassa sairaalan uumenista Haartmanin kadulle auringonvaloon. Kasvaimet
haimassa ovat harvoin hyvälaatuisia. Haimasyöpä iski yleensä
seitsemänkymppisiin miehiin. Muistin John Coltranen kuolleen nelikymppisenä,
luomisvoimaa uhkuvana miehenä, maksasyöpään. Hän ei menehtynyt päihteisiin,
koska hän oli lopettanut niiden käytön jo vuosikausia aikaisemmin. Reiska oli täyttänyt edellisenä vuonna
seitsemänkymmentä vuotta. Hän oli soittanut nuorena miehenä saksofonia. Hän oli
nähnyt Coltranen esiintyvän Kultsalla 1960-luvun alussa.
Minä
muistelin, kun me olimme viime kesänä kuunnelleet Reiskan kanssa Airiston
lomamökissä putkessa viisi tuntia Coltranen musiikkia ja naukkailleet
maissiviskiä.
Olin
ostanut Berliinistä vuonna 2012 John Coltranen antologian, joka käsitti viisi
CD-levyä. Olin lukenut pari kuukautta sitten Ben Ratliffen kirjoittaman elämänkerran ”Coltrane – erään soundin tarina”.
Ratliffen mukaan Coltranen musiikille on tunnusomaista tanakka tekniikka, vahva
hallinta tenori- ja sopraanosaksofonien kaikissa rekistereissä, hiukkasen
terävä intonaatio, seesteinen intensiteetti sekä nopea ja liikkuva sointujen
eikä pelkästään melodian tutkiskelu. Hän loi vuoroin viettelevää,
valtavirta-tyyppistä tai sen vastakkaissuuntaista jazzia.
Ravintola
Messeniuksen kohdalla ahdistukseni ja suruntunteeni loivenivat hieman. Minä muistelin
poikani Arskan avosydänleikkausta 22 vuoden takaa ja hänen toipumistaan
Lastenklinikan teho-osastolla. Ostin tuolloin Tarjan kanssa Messeniuksenkadulta
kiinalaisen wokkipannun. Se on meillä yhä kotona aktiivisessa käytössä. Hyppäsin
Nordenskiöldinkadulla sporaan ja ajoi sillä kotiin Vallilaan.
Rakas ystävä ja toveri
Reijo Katajanranta kuoli tornisairaalassa perjantaina 17.5.2013.
Syvää surua tuntien: Matti
Laitinen