Palkkatyösuhteessa työnantaja
ostaa työntekijän työvoiman käyttöönsä – hänen kykynsä tehdä työtä – ja myy hänen
työnsä tuloksia (myyntiin tuotettuja tavaroita ja palveluita) saadakseen niistä
voittoa. Työvoima sisältää työprosessissa vaadittavat työntekijän henkiset ja
ruumiilliset kyvyt sekä taidot. Työllä tarkoitetaan työvoiman kuluttamista
työprosessissa. Kapitalisti omistaa tuotantovälineet (tehtaat, kiinteistöt, liikennevälineet,
tietokoneet ja raaka-aineet), joilla työ tehdään.
Työläisen työ luo aina uutta
arvoa enemmän kuin hänen työvoimansa arvo on (hänelle maksettu palkka). Suomessa
työläisen reaalipalkkaa alentavat merkittävästi elintarvikkeiden ja asumisen
korkea hinta. Työvoima on luonteeltaan kaupattavaa tavaraa. Työläisen työkunnon
ja elämiseen välttämättömiksi katsottavien hyödykkeiden (ravinto, vaatteet, asunto,
puhtaus, työmatkat, viestimet jne…) takaamiseksi riittäisi päivittäin jo muutaman
tunnin työskentely. Kapitalisti palkkaa
hänet aina pitemmäksi määräajaksi, jotta hän pystyy hyödyntämään työläisen
tuottaman lisäarvon.
Työläinen maksaa tekemästään
työstä ja elämänsä ylläpitämiseksi ostamistaan tavaroista lisäksi veroja
valtiolle, jotka eivät mene suinkaan pääosin hänen hyvinvointinsa
ylläpitämiseen. Osa verovaroista palautuu jopa takaisin kapitalisteille valtion
budjetin myöntämien vastikkeettomien tukimaksujen myötä. Sijoittajat pysyvät
näin tyytyväisinä.
Suomessa työntekijä nauttii lakisääteistä
sosiaaliturvaa. Tämä ei ole kuitenkaan
osoitus kapitalistien hyväntahtoisuudesta, vaan työväenluokan käymästä
luokkataistelusta omien etujensa puolesta. Päivi
Uljas
toteaa Taistelu sosiaaliturvasta –kirjassaan sosiaaliturvan synnystä
seuraavaa: ”Palkkatyöläisten sosiaaliturva perustuu työttömyys-, sairaus- ja
eläkevakuutuksiin. Niitä koskeva lainsäädäntö hyväksyttiin eduskunnassa v.
1960–1963.” Uljaksen selvityksen mukaan ”sosiaaliturvakamppailuun osallistui tuhansia ammattijärjestöjä,
lukematon määrä muita kollektiiveja, kaikkiaan valtava määrä ihmisiä. Heidän
kokemuksensa osoittaa, että suotuisissa olosuhteissa ihmiset ovat valmiit
liikkumaan oikeana pitämänsä asian puolesta ja voivat myös saavuttaa tuloksia.”
Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon (kok) ehdottama vastikkeellinen
sosiaaliturva tarkoittaisi käytännössä sitä, että työnantajat saisivat
käyttöönsä todella halpaa työvoimaa, joka loisi uutta arvoa moninkertaisesti
verrattuna näiden saamaan toimeentulotukeen tai työmarkkinatukeen.
Työmarkkinatuki on tarveharkintainen taloudellinen
tuki, jolla tuetaan työttömän työnhakijan sijoittumista työmarkkinoille. Tuki
on tarkoitettu työttömälle, joka tulee ensi kertaa työmarkkinoille tai joka ei
täytä työssäoloehtoa. Sitä maksetaan myös pitkäaikaistyöttömälle, joka ei voi
enää saada perus- tai ansiopäivärahaa 500 päivän enimmäisajan täytyttyä. Ilman korotuksia
työmarkkinatuen suuruus on nykyisin keskimäärin 698 €/kk. Asumistuki
ei alenna tukea. Kotona asuvan nuoren henkilön vanhempien tulot voivat huventaa sen kuitenkin
puoleen.
Toimeentulotuki on
viimesijainen toimeentuloturvan muoto. Sitä myönnetään henkilölle tai perheelle, jonka tulot
ja varat eivät riitä välttämättömiin jokapäiväisiin menoihin. Tukea voidaan
myöntää myös omatoimisen suoriutumisen tukemiseksi ja syrjäytymisen
ehkäisemiseksi. Se
koostuu perustoimeentulotuesta,
täydentävästä toimeentulotuesta ja ehkäisevästä toimeentulotuesta. Sen täysi perusosa on nykyisin yksin asuvalla henkilöllä 477,26
€/kk.
Mikäli siirryttäisiin Risikon
ehdottamaan vastikkeelliseen sosiaaliturvaan, sitä saavien työvoima
kohdistettaisiin matalapalkka-alojen työtehtäviin. On huomioimisen arvoista,
että valtio ja kunnat käyttävät nykyisin terveydenhuollossa, työvoimakoulutuksessa
ja sosiaalitoimessa paljon yksityisiä palveluiden tuottajia. Yksityissektori
hyödyntää myös työvoimakustannuksia karsiessaan palkkatuen, työharjoittelun ja
kuntouttavan työtoiminnan suomia mahdollisuuksia.
Kaikkien
palkansaajien mediaanipalkka oli v. 2012 Suomessa 2 800 euroa. Virallinen
köyhyysraja eli 60 % suomalaisten mediaanituloista oli tuolloin 1 680 euroa.
Kuntien palveluksessa olevien siivoojien keskiansio oli v. 2012 vain 1 748 €/kk.
Vastaavasti päiväkotiapulaisille maksettiin 1819 euroa, pesulatyöntekijälle
1 752 euroa vahtimestarille 1 810 €/kk. Kaupan alan myyjien vähimmäispalkka
oli 1.6.2013 alkaen yksityissektorilla 1 730 euroa/kk. Kaupanalan
työntekijöistä jopa 70–80 % on osa-aikaisia työntekijöitä. Köyhyysrajan
liepeillä elää valtava joukko työssäkäyviä suomalaisia. Entäpä jos näihin työtehtäviin sijoitettaisiin työmarkkinatuella olevia
ihmisiä?
Vastikkeellisen
sosiaaliturvan tavoitteena ei todellakaan ole pitkäaikaistyöttömille
järjestettävä toiminta, jotta nämä eivät syrjäytyisi yhteiskunnasta, vaan verovaroilla
kustannettavan halvan työvoiman synnyttäminen kotimaisten ja kansainvälisten kapitalistien käyttöön sekä heidän voittojensa
turvaamiseksi.
Matti Laitinen
7.8.2013 Helsinki
