Luonto muuttuu - evoluutioko ydinsyy?


Teelehteni teekupissa säteilevät,
loistoaan luovat rantojemme levät,
loistavat yhä, vaikka poistui jo kevät,
itsevalaisevat ovat ahventemme evät.
Maistelen varoen ohuen kuppini hehkuvaa teetä,
jotain kurkussani, en saa enää yläceetä,
rauhoittavat poliitikot:
"Mikään ei päin peetä."

Kaikkiko on siis nyt kunnossa.
Vika lieneekin kehoni tunnossa,
mutta miksi omenapuu pihalla
on päällystetty toukkien lihalla,
miksi maassa on ihmisiä väsyneitä,
muuttuneetko enkeleiksi, onko heitä?
Ymmärrä en minä lainkaan tätä,
hehkuu maa vihreänä kuin mätä.

Tuuli huojuttaa suurta kuusta.
Se huojuu, kimaltaa, putoaa äkisti käpy,
neulaset kuihtuneet ovat puusta,
runkonsa on paljas kuin kuolleen häpy,
puun kaatamiseen riittäsi pienoinen näpy.
Kerrotaan: "Ei haittaa, lähellä Olkiluotoa
vain tutkitaan reaktorin viatonta vuotoa,
rajusti halkeilee vain sen uraani."
Voima osuu jalkaan kompuraani.

Kaadun maahan loistavaan, kimaltavaan, säteilevään,
limaisen sammaleen pehmeästi hohtavaan levään.
Mielessäni vilahtavat muistot ohimenneen kevään.
Kansa sai, mitä ydinvoimalta halusi.
Itseään se puri, nilkkaansa kalusi.

Kaipa joskus vielä älyolento uusi
syntyy kimaltavalle maapallolle,
nykyihminen kuolemaa kutsui, huusi,
säteet tuikkivat valkealle kallolle.

Juhani Valo